Odotan

Odotan sitä, että saan herätä lämpimät auringonsäteet kasvoillani. Astua kesämökin ovesta ulos omalle pihalle paljain varpain ja kävellä pitkin nurmikkoa, joka on kasvanut jo vähän liian pitkäksi. Istuutua punavalkoiselle puutarhatuolille ja kuunnella lintujen aamukonserttia ihaillen samalla puutarhassa kukkivia värikkäitä perennoja. Juoda aamukahvin kaikessa rauhassa, vaikka samalla jo haluan kiirehtiä touhuamaan kaikkea kivaa.

Odotan aurinkovoiteen rasvaista tunnetta ihollani. Uimapuvun vetämistä ylleni ja hiekkaa, joka itsepintaisesti tarrautuu aurinkorasvan tahmaamalle iholleni. Lämmintä rantakalliota ja laiturin narinaa sekä aaltojen tasaista pauketta laituria vasten. Pulahdusta kylmään veteen ja hetkellistä tunnetta siitä, että sydän hyppää kurkkuun. Naurua ja lapsellista riemua siitä, että talviturkki on kuin onkin taas heitetty. Varpaiden upottamista hienoon hiekkaan, joka on auringon lämmittämä. Makoilua lämpimillä kallioilla, lehden selaamista märillä sormilla ja painomustetta, joka sotkeutuu lehden sivuilla. Tunnetta, jonka saa vain, kun makaa kesäisenä päivänä katsomassa taivaalla lipuvia pilviä ja sydän hymyilee onnesta.

Odotan kesäiltaa ystävien seurassa. Taivasta, joka maalautuu vaaleanpunaiseksi auringonlaskun voimasta, iltaa joka ei viilene missään vaiheessa ja laseja, jotka täyttyvät uudestaan ja uudestaan. Ulkoilmakonserttia, jossa lempiartisti laulaa lempibiisejä kauniissa maisemassa ja mieleen putkahtaa ajatus, voiko tämän parempaa maailmassa olla olemassakaan. Naurua ja hyviä, luottamuksellisia keskusteluja yöttömässä yössä. Sitä, kun kävelen aution, rakkaan kotikaupungin läpi kotiini ja jossain kaukaa kuuluu ratikkakiskojen kirskuntaa, joka juurruttaa minut entistä enemmän tähän kaupunkiin. Sitä, että olo on niin kevyt, että tuntuu vähän kuin leijailisi.

Odotan sitä, että saan upottaa sormeni multaan ja istuttaa uusia kasveja. Suunnitella yhdistelmiä, kaivaa kuoppia ja kastella. Ihailla kätteni jälkeä ja seurata kasvun ihmettä. Saan huomata, että aina kaikki se, mitä on istutettu, ei kasva – ja joskus joku kasvaa hämmentävällä voimalla. Odotan sadonkorjuuta ja oman maan perunoiden syömistä, sillä sen parempaa ruokaa ei olekaan.

Odotan huoletonta olotilaa. Sitä, että voi hetken aikaa leikkiä, että elämä olisi aina aikataulutonta eikä nukkumaanmenoajoilla olisi oikeastaan väliä. Odotan sitä, että valoja ja lämpöä riittää – ja lupaan, etten valita niistä yhtäkään kertaa.

-Netta