Hei ihanat, terveisiä Tukholmasta! <3

Istun jaetun hostellihuoneen kerrossängyn yläpedissä ja kirjoitan tätä, vaikka väsyttääkin aivan kuolettavan paljon. Ja samaan aikaan, vaikka väsyttääkin, haluan kirjoittaa ja jakaa hieman ajatuksiani tästä työmatkasta. Tai työmatkan herättämiä ajatuksia? Kuinka vain.

Saavuin siis Ruotsiin viime sunnuntaina ja olen viettänyt tähän asti aikaa Keski-Ruotsissa, mutta nyt tulin viikonlopuksi Tukholmaan. En kuitenkaan ole ihan varma, oliko siinä mitään järkeä, sillä olen tästä tosi intensiivisestä reissusta niin totaalisen poikki, etten jaksanut tänään illalla tehdä mitään muuta, kuin käydä syömässä ja tulla takaisin hostellille, koska olen vain niin v ä s y n y t. (Enkä todellakaan jaksanut puhua kenellekään muille huoneessa majoittuville). Todellisia vanhuuden merkkejä, koska vielä vaikkapa kymmenen vuotta sitten en olisi ikinä valinnut viettää iltaani hostellihuoneessa, vaan olisin lähtenyt into piukeana riekkumaan jonnekin baarikierrokselle ja sosialisoinut iloisesti. Nyt puolestaan ajattelen, että miten ihanaa, kun on jo sen verran ikää, että ei tarvitse. Ei ole enää takaraivossa jyskyttävää Fear of Missing Outia, jonka takia olisi pakko lähteä vaikka verenmaku suussa paahtamaan. Voi vain rötvätä täällä omassa pedissään juuri niin epäsosiaalisena tai epäseikkailijamaisena kuin haluaa. Päivä se on uusi huomennakin ja toivottavasti sitten jaksan tehdä jotain kivoja turistijuttujakin hieman.

Työreissu on ollut tosi antoisa ja monenlaisia tunteita ja ajatuksia herättävä. Mä olen monta kertaa havahtunut ajattelemaan, miten iloinen olenkaan, että satuin saamaan tämän työn. Ja sitä, miten hirvittävän pitkä matka onkaan kuljettu, että tähän pisteeseen ollaan tultu. Kun puhuin uudesta työstä erään tuttuni kanssa jokin aika sitten, totesi hän, että ehkäpä olen affirmoinut tämän työn itselleni. Siis toivonut, odottanut, ajatellut ja halunnut sitä niin paljon, että se siksi tipahti syliini. Mun oli kuitenkin pakko todeta, että nyt mä olen eri mieltä. Ei tämä työtilaisuus toivomalla syliini tippunut, vaan se on vaatinut todella kovaa työtä.

Menin lukioon, vaikka omassa suvussani ei ole montaakaan ylioppilasta eivätkä esimerkiksi kumpikaan vanhemmistani ole käyneet lukiota. Hain yliopistoon, vaikka olinkin jostain syystä  aivan varma, etten koskaan pääsisi sinne, tai en ainakaan koskaan, ikinä saisi jotain niin pelottavaa ja ylivaativaa, kuin gradua valmiiksi (vaan sainpas sitten kuitenkin). Opiskelin yliopistossa ja tein samalla töitä ihan hullun lailla elättääkseni itseni. Tein lähes ilmaiseksi oman alan työharjoittelun, jotta saisin hyvän merkinnän cv:seeni – ja elin samalla täysin kädestä suuhun. Viimeisenä opiskeluvuonna olin kokoaikaisesti oman alan töissä samalla, kun yritin vääntään gradua kasaan, ja oma jaksamiseni oli aivan totaalisen äärirajoilla. Opiskeluaikana kohtasin useita opettajia, ohjaajia ja professoreja, jotka käyttäytyivät asiattomasti, ilkeästi, simputtaen ja vähätellen (eivät tosin vain minua, vaan myös lukuisia muita opiskelijoita. Heistä tehdyt valitukset eivät koskaan tuottaneet mitään tulosta). Sain kuulla useasti, että minun pitäisi olla paljon parempi, taitavampi ja osata jo siinä vaiheessa paljon enemmän. Siis jo aivan opintojen alussakin, kun olin vielä aivan noviisi! Sain jopa kerran kuulla eräältä ohjaajaltani, että minun pitäisi olla parempi, koska muuten on hänen kannaltaan noloa, jos minun osaamattomuuteni yhdistetään häneen tai hänen laitokseensa. Jatkoin silti läpi harmaan kiven menemistä, keräsin työkokemusta ja halusin/päätin saada kivan oman alan työpaikan. Kokeilin työpaikkoja, jotka eivät tuntuneet ollenkaan hyviltä tai omilta, vaan joissa tunsin stressiä, ahdistusta, tylsistymistä, joukkoon kuulumattomuutta ja pahaa mieltä. 

Siksi tuntuu ihan mahtavalta olla juuri nyt juuri nyt tässä. Mennä töihin joka päivä hyvillä mielin, ilman sitä aikaisemmin vaivannutta ”onko pakko mennä tänäänkin töihin” -oloa. On mahtavaa, kun omaa työtä arvostetaan ja tietää itsekin olevansa siinä hyvä (vaikka ne opettajat koittivatkin muuta väittää). On mahtavaa olla osa yritystä, joka satsaa työntekijöihin, on kasvava ja jolla menee hyvin. Jossa on hyvä yhteishenki ja jossa voi aina kysyä apua. On kivaa, että lähin kollega on ihminen, jonka kanssa haluaa viettää aikaa myös töiden ulkopuolella. Ja tietysti on ihan huippua, että kaikki se opiskelu, raataminen, paskan niskaansa ottaminen ja taloudellinen niukkuus ovat kannattaneet, koska nyt olen oman alan työssä, koska vastaa koulutustani. En halua ajatella, että olisin affirmoinut nykytilanteen itselleni. Ei, en ole. Se johtuu täysin omista ansioistani, ja vaikka meillä Suomessa kuuluu aina vähätellä itseään eikä itsestään saisi olla ylpeä, niin tänään, tässä hetkessä, mä olen iloinen ja ylpeä siitä, että olen kulkenut tämän polun tähän asti, vaikka aina se ei ole ollut helppoa ja joskus on tehnyt mieli luovuttaa. 🙂

Huh, tällaisssa ajatuksissa täällä tänään. Nyt nukkumaan, niin jaksan ehkä huomenna tehdä muutakin kuin makoilla sängyllä tietokoneeni kanssa. Aivan ihanaa viikonloppua, toivottavasti Suomessakin on yhtä lämmin kuin täällä (+28c).

-Netta

Ps. Kuva: Pixabay