Toivonkipinöitä ja odotusta

Uutisissa kerrottiin, että Etelä-Euroopassa on vihdoinkin höllätty koronarajoituksia. Ihmiset vyöryivät puistoihin ja putiikkeihin samoin kuin ensimmäistä kertaa kevätilmaa haistavat lehmät kirmaavat laitumelle. Kamera kuvasi espanjalaista eläkeläispariskuntaa, joka tapasi viikkokausien jälkeen ensimmäistä kertaa lapsenlapsensa. Isoisä itki liikutuksesta kasvomaskinsa takana kertoessaan, miten hyvältä jälleennäkeminen pienen tytön kanssa tuntui. Minäkin liikutuin. Pala nousi kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Päivä oli historiallinen ja merkityksellinen. Viikkokausia kestäneet tiukat rajoitukset muuttuivat vihdoin löyhemmiksi. Kodeissaan lähes vankeina olleet ihmiset pääsivät jälleen maistamaan edes hieman vapaampaa elämää. Uusi sivu oli käännetty koronasaagassa.

Suomessakin päätettiin vapauttaa osa rajoituksista. Eniten riemua tuntui aiheuttavan kirjastojen avautuminen saman tien (ainakin lainaamista varten). Miten mahtavaa ja jotenkin symbolistakin – kansan sivistyksestä pidetään heti ensimmäisenä huolta! Yhtäkkiä osan mielissä jo kivikautisiksi muuttuneet kirjastot tuntuivatkin olevan kaikkien sydäntä lähellä. Ja ovathan ne niin tärkeitä! Juuri kirjasto on paikka, joka on yhteinen kaikille sosiaaliluokasta, kulttuurisesta taustasta tai mistään muustakaan tekijästä huolimatta.

Kaikki tuntuu silti edelleen yhdeltä kysymysmerkiltä. Milloin sitä uskaltautuisi menemään ravintolaan? Voinko mennä salille nyt kun se on taas auki? Milloinkohan voisin mennä kampaajalle? Mitä saan/voin/uskallan/haluan tehdä? Rajoitusten höllennykset jopa vähän huolettavatkin, mutta samalla ne tuntuvat myös niin kovin vapauttavalta. Olen jo aivan lopen kyllästynyt näihin ikuisesti jatkuneisiin kotipäiviin ja etätyöhön, jossa päivät puuroutuvat loppumattomaksi ketjuksi enkä erota niitä toisistaan. On mahdotonta enää sanoa, tapahtuiko jokin asia maanantaina vaiko neljä viikkoa sitten – ja toisaalta, mitään sen kummempaa ei ole kyllä edes tapahtunut aikapäiviin.

Toivonkin sydämeni pohjasta, että kesällä saisimme ja voisimme viettää aikaa vapaammin läheistemme kanssa. Se on oikeastaan ainoa asia, jolla loppupeleissä minulle on merkitystä. Voin kyllä elää ilman ravintolakäyntejä, harrastuksia ja olla vaikka ikuisesti etätyössä, jos on aivan pakko. Mutta eristys ystävistä ja tuttavista on tuntunut kaikkein pahimmalta. Se koskee eniten, ja sitä en meinaa enää jaksaa. Toivon siis todella, että mekin pääsemme pian viettämään aikaa rakkaittemme kanssa. Ja sitten kun se on sallittua, aion todellakin vähentää ruutuaikaani ja sohvannurkan kuluttamista, ja sen sijaan viettää aikaa rakkaideni kanssa puistoissa, kodeissa, mökillä ja no, ihan missä vaan – ei paikalla ole väliä, kunhan vain saisimme olla taas yhdessä.

20.3.2020 kirjoitin blogiini haaveekseni: ”Lämpimän kesäpäivän lämmin ilta omassa mökkipuutarhassa yhdessä rakkaiden ystävien kanssa. Aurinko on laskemassa ja taivas on vaaleanpunainen. Meillä on loputtomasti viiniä, juustoja ja sipsejä. Istumme omenapuiden alla, joihin on kiinnitetty ihanat valonauhat. Nauramme ja halaamme yhdessä. Huokaisemme helpotuksesta. Meillä ei ole kiire mihinkään, vaan nautimme yhdessäolosta, kun se jälleen on mahdollista.”

Nyt vaikuttaa siltä, että haaveeni ihan oikeasti toteutuu tänä kesänä. Kuka ties jo vaikka kuukauden tai viimeistään kahden päästä? Kuluneen kevään jälkeen tuo ajatus tuntuu lähes utopistiselta. Ja niin taivaalliselta! Voisiko se käydä oikeasti toteen jo aivan pian? Toivonkipinä on herännyt. Se roihuaa isolla liekillä. Vapaus kutittelee jo iholla ja vatsanpohjassa.

-Netta

Puheenaiheet Oma elämä Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Kirja joka teki vaikutuksen – Tuhat loistavaa aurinkoa

On olemassa ihan hyviä kirjoja, ja sitten on olemassa kirjoja, jotka tekevät vaikutuksen. Sellaisia, jotka menevät ihon alle ja joita ei unohda pitkään aikaan (tai ehkä ikinä). Sellaisia, joiden lukemista/kuuntelmista ei meinaa voida keskeyttää, vaan kirja kulkee mukana jopa vessaan, ja nukkumaanmeno viivästyy, koska tarinaan uppoutuu niin täysillä. Harmillista kyllä, aika harvoin nykyään koen tällaisia kirjakokemuksia. Vaan nytpä pitkästä aikaa koin! Kyseessä oli vieläpä varsinainen klassikkoteos vuodelta 2007 – Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, joka oli roikkunut kirjalistallani jo pitkään. Kerran, ollessani tekemässä kuukauden opesijaisuutta suomen kielen opettajana, luimme kirjan alkua opiskelijoiden kanssa – vaan sijaisuuden loputtua kirja jäi koululle ja omalta osaltani kesken.

Nyt sitten kuuntelin kirjan äänikirjana, ja kuvailisin kyseessä olleen varsin vaikuttava kokemus. Tämä ei ole mikään kepeä ja hauska kirja, vaan siinä tapahtuu paljon ikäviä,  surullisia ja kamaliakin asioita. Mutta jos mietitään elämää ylipäätään, niin useinhan ne kepeät ja hauskat asiat eivät tee meihin suurinta vaikutusta, vaan ne joissa on enemmän syvyyttä ja kerroksia. Niin oli tämän kirjankin kanssa. Vaikka olen saanut kirjan päätökseen jo yli viikko sitten, pyörii se edelleen mielessäni. Haluaisin palata tarinaan. Haluaisin kysyä sen henkilöiltä (fiktiivisiltä!) mitä heille nyt kuuluu. Onko kaikki nyt hyvin?

(Kuva: Otavan mediapankki.)

Tuhat loistavaa aurinkoa -kirja kertoo kahden afgaaninaisen, Mariamin ja Lailan elämäntarinan. Heidän elämänsä risteävät yllättävällä tavalla, ja karussa elämäntilanteessa he saavat tukea ja voimaa toisistaan. Heidän välilleen syntyy vahva side ja luja ystävyys, joka on vahvempi kuin heitä ympäröivä pahuus. Elämä sotien haavoittamassa Afganistanissa on haasteellista kaikille, mutta elämä rankoissa kotioloissa se vasta haasteellista ja raskasta onkin. Vakavan aiheen keskellä ilonhetkiä löytyy esimerkiksi teekupillisista puutarhassa ja lasten naurusta.

Mitä kirja sitten sai pohtimaan? Elämän lähtökohtia. Kuinka erilaiset ne meillä kaikilla ovatkaan. Jopa samassa maassa ja samalla aikakaudella ne ovat erilaiset, saati sitten esimerkiksi omat lähtökohtani verrattuna tämän kirjan naisiin. Ja miten epäreilua se onkaan! Joku saa jo heti elämänsä alkumetreillä niin paljon laihemmat eväät kuin joku toinen. Kuinka etuoikeutetuksi ja hyväosaiseksi, kiitolliseksi ihmiseksi tunsinkaan itseni lukiessani tätä kirjaa. Ja sehän juuri on kirjallisuuden parasta antia! Muistan lukeneeni jostain, että romaanien lukeminen ja toisten asemaan asettuminen siinä hetkessä lisää empatiakykyämme. Kirja sai myös pohtimaan ystävyyttä. Miten iso lääke se voi olla niin monenlaisissa tilanteissa. Miten paljon voimaa ja toivoa se voi antaa. Mihin kaikkeen se voikaan venyä ääritilanteissa. Ja rakkauttakin se laittoi ajattelemaan! Miten onnekasta on, että saamme täällä Pohjoismaissa itse valita oman puolisomme. Että meidän ei 2020-luvulla ole pakko sietää paskaa, vaan voimme itse päättää, minkälaista käytöstä hyväksymme kohdallemme – ja milloin raja on ylitetty lopullisesti. Miten onnekasta on muutenkin olla vapaa ja elää maassa, jossa ei sodita. Jossa naiset saavat elää vapaasti omannäköistään elämää. Ja miten se ei edelleenkään ole itsestäänselvyys niin monessa maailman kolkassa.

Siispä, en kai tässä voi kuin todeta: suosittelen lukemaan/kuuntelemaan Tuhat loistavaa aurinkoa. Mutta varaudu siihen, että se ei ole aivan kevyttä – mutta ajatuksia herättävää se on.

-Netta

Lue myös:

13 x äänikirjavinkki

Frank Martela: Elämän tarkoitus

Veitola-kirja on viisaan naisen näkemys elämästä

Kulttuuri Kirjat Suosittelen