Uutisissa kerrottiin, että Etelä-Euroopassa on vihdoinkin höllätty koronarajoituksia. Ihmiset vyöryivät puistoihin ja putiikkeihin samoin kuin ensimmäistä kertaa kevätilmaa haistavat lehmät kirmaavat laitumelle. Kamera kuvasi espanjalaista eläkeläispariskuntaa, joka tapasi viikkokausien jälkeen ensimmäistä kertaa lapsenlapsensa. Isoisä itki liikutuksesta kasvomaskinsa takana kertoessaan, miten hyvältä jälleennäkeminen pienen tytön kanssa tuntui. Minäkin liikutuin. Pala nousi kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Päivä oli historiallinen ja merkityksellinen. Viikkokausia kestäneet tiukat rajoitukset muuttuivat vihdoin löyhemmiksi. Kodeissaan lähes vankeina olleet ihmiset pääsivät jälleen maistamaan edes hieman vapaampaa elämää. Uusi sivu oli käännetty koronasaagassa.

Suomessakin päätettiin vapauttaa osa rajoituksista. Eniten riemua tuntui aiheuttavan kirjastojen avautuminen saman tien (ainakin lainaamista varten). Miten mahtavaa ja jotenkin symbolistakin – kansan sivistyksestä pidetään heti ensimmäisenä huolta! Yhtäkkiä osan mielissä jo kivikautisiksi muuttuneet kirjastot tuntuivatkin olevan kaikkien sydäntä lähellä. Ja ovathan ne niin tärkeitä! Juuri kirjasto on paikka, joka on yhteinen kaikille sosiaaliluokasta, kulttuurisesta taustasta tai mistään muustakaan tekijästä huolimatta.

Kaikki tuntuu silti edelleen yhdeltä kysymysmerkiltä. Milloin sitä uskaltautuisi menemään ravintolaan? Voinko mennä salille nyt kun se on taas auki? Milloinkohan voisin mennä kampaajalle? Mitä saan/voin/uskallan/haluan tehdä? Rajoitusten höllennykset jopa vähän huolettavatkin, mutta samalla ne tuntuvat myös niin kovin vapauttavalta. Olen jo aivan lopen kyllästynyt näihin ikuisesti jatkuneisiin kotipäiviin ja etätyöhön, jossa päivät puuroutuvat loppumattomaksi ketjuksi enkä erota niitä toisistaan. On mahdotonta enää sanoa, tapahtuiko jokin asia maanantaina vaiko neljä viikkoa sitten – ja toisaalta, mitään sen kummempaa ei ole kyllä edes tapahtunut aikapäiviin.

Toivonkin sydämeni pohjasta, että kesällä saisimme ja voisimme viettää aikaa vapaammin läheistemme kanssa. Se on oikeastaan ainoa asia, jolla loppupeleissä minulle on merkitystä. Voin kyllä elää ilman ravintolakäyntejä, harrastuksia ja olla vaikka ikuisesti etätyössä, jos on aivan pakko. Mutta eristys ystävistä ja tuttavista on tuntunut kaikkein pahimmalta. Se koskee eniten, ja sitä en meinaa enää jaksaa. Toivon siis todella, että mekin pääsemme pian viettämään aikaa rakkaittemme kanssa. Ja sitten kun se on sallittua, aion todellakin vähentää ruutuaikaani ja sohvannurkan kuluttamista, ja sen sijaan viettää aikaa rakkaideni kanssa puistoissa, kodeissa, mökillä ja no, ihan missä vaan – ei paikalla ole väliä, kunhan vain saisimme olla taas yhdessä.

20.3.2020 kirjoitin blogiini haaveekseni: ”Lämpimän kesäpäivän lämmin ilta omassa mökkipuutarhassa yhdessä rakkaiden ystävien kanssa. Aurinko on laskemassa ja taivas on vaaleanpunainen. Meillä on loputtomasti viiniä, juustoja ja sipsejä. Istumme omenapuiden alla, joihin on kiinnitetty ihanat valonauhat. Nauramme ja halaamme yhdessä. Huokaisemme helpotuksesta. Meillä ei ole kiire mihinkään, vaan nautimme yhdessäolosta, kun se jälleen on mahdollista.”

Nyt vaikuttaa siltä, että haaveeni ihan oikeasti toteutuu tänä kesänä. Kuka ties jo vaikka kuukauden tai viimeistään kahden päästä? Kuluneen kevään jälkeen tuo ajatus tuntuu lähes utopistiselta. Ja niin taivaalliselta! Voisiko se käydä oikeasti toteen jo aivan pian? Toivonkipinä on herännyt. Se roihuaa isolla liekillä. Vapaus kutittelee jo iholla ja vatsanpohjassa.

-Netta