Veitola-kirja on viisaan naisen näkemys elämästä
Mun ensimmäinen muistikuva Maria Veitolasta on Ylen Maria, Maria -ohjelmasta, ja sittemmin Nelosen Maria!-showsta, jossa olimme joskus ainejärjestön kanssa yleisönäkin. Vieraana oli silloin ainakin Pentti Linkola, ja Veitola oli tietysti pukeutunut johonkin erikoiseen asukokonaisuuteen, kuten jokaisessa jaksossa.
Sen kummempaa mielikuvaa tai mielipidettä mulla ei Maria Veitolasta oikeastaan ole, vaikka tiedänkin hänen olevan varsin mielipiteitä jakava ihminen. Kun aloin työmatkalla kuunnella Veitola-kirjaa, en oikeastaan odottanut ihan hirveästi mitään. Mietin lähinnä, että ”kuunnellaanpas nyt, onko tämä hyvä, ja jos ei ole, niin sitten vaihdetaan toiseen kirjaan”.
Mutta mitä vielä! Maria Veitolan itsensä lukema äänikirja oli niiiiin hyvä ja mielenkiintoinen, että ahmin sen loppuun alta aikayksikön.
Veitola-kirja on kokoelma Maria Veitolan kolumneja ja hänen kommenttejaan niihin, ja sisältää myös kirjaa varten kirjoitettuja tekstejä ja eräänlaisia vastineita aikaisempiin kolumneihin. Se on läpileikkaus hänen elämäänsä ja myös varmasti eräänlainen elämäkerta, mutta se on paljon muutakin. Se on viisaan ja elämää nähneen, paljon elämänkokemusta omaavan naisen näkökulma maailmaan. Se on tunteita herättävä, samaistuttava ja ajattelemaan laittava teos. Sen luettuani rupesin pohtimaan, minkälainen minun elämäkertani on tähän päivään saakka. Mitä minä kertoisin elämästäni, siitä mitä olen oppinut ja siitä, mitä haluan elämässäni vielä tehdä?
Kirja on jaettu eri osiin, joissa jokaisessa on kyseiseen aihepiirin liittyviä kolumneja, kommentteja ja kirjoituksia. Aihepiirit ovat: 1. Lapsuus, nuoruus ja parikymppisyys, 2. Äitiys, 3. Työ, opiskelu, terveys ja työn suhde terveyteen, 4. Ihastukset ja parisuhteet, 5. Tyyli ja ulkonäkö, 6. Ystävistä, 7. Bossladyn rooli ja pohdinnat työstä ja tasa-arvosta.
Koska kirjassa ei luonnollisestikaan ole varsinaista ”juonta”, jota referoida blogitekstissä, päätin sen sijaan nostaa esiin kohtia, jotka herättivät itsessäni ajatuksia ja tunteita. Tämä ei siis ole mikään varsinainen perinteinen ”kirja-arvio”. Kirjahan on melkoisen pitkä, joten ajatuksia herättäviä kohtia oli tietysti paljon, mutta poimin tähän tekstiin monta sellaista kohtaa, jotka herättivät minussa jotain tunteita ja mietteitä.
Kursivoidut kohdat ovat Veitola-kirjasta ja sitä seuraavat kommentit puolestaan minun.
Yritin pidätellä itkua, mutta kyyneleet tursusivat väkisin silmistäni. En halunnut siinä pelkääjän paikalla istuessani, vuokra-auton puskiessa läpi pimentyvän maiseman, mitään muuta niin paljon kuin että olisisin taas pieni tyttö. Ja että isäni olisi elossa. Että isäni ja äitini olisivat nuoria, vahvoja, ja että minä saisin antautua kaikessa lapsen huolettomuudessani heidän kaikkivoipuutensa varaan.
– Kappaleesta 1, eli ”Lapsuus, nuoruus ja parikymppisyys”. Uskon, että suurin osa ihmisistä tunnistaa tämän tunteen, se saattaa jopa olla universaali? Se ajoittain iskevä jäätävä halu olla hetken aikaa jälleen lapsi, palata ajassa taaksepäin ja elää uudestaan niitä hetkiä, kun olet pieni ja vanhempasi pitävät sinusta huolen. En todellakaan haluaisi enää palata lapsuuteeni pysyvästi, koska myös lapsuus on monella tapaa ristiriitaista aikaa, mutta aika ajoin tulee hetkiä, jolloin voisin tehdä sellaisen lyhyen aikamatkan lapsuuden huolettomiin kesäpäiviin, kun äiti paistoi lettuja ja isä opetti minua kalastamaan.
En ole kasvanut onnellisuutta tukevassa kulttuurissa. En tarkoita, ettenkö olisi ollut lapsuudenkodissani onnellinen: olen saanut kasvaa rakastavan perheen ympäröimänä turvallisessa kodissa. Merkittävää on kuitenkin se, että minut on pienestä pitäen kasvatettu sietämään pettymyksiä, ei niinkään juhlimaan iloisia yllätyksiä ja onnistumisia. – – Kasvoin ihmiseksi, joka ei onnellisenakaan osannut helliä onnen tunnetta. En keskittynyt hyviin hetkiin, vaan olin huolissani siitä, että onni viedään minulta pois. – – Enää en ajattele, että kaikki menee lopulta huonosti. Tiedän, että elämään mahtuu sekä kamalia että ihania ääripäitä. Jos pelkää koko ajan pahinta, ei ehdi huomata, että juuri nyt on hyvä olla.
– Apua, kuin suoraan omasta elämästäni! Vähän sitä, mistä kirjoitin juuri viimeisimmässä postauksessanikin. Tämä on varmasti kulttuurillinen kysymyskin, koska sodanjälkeisessä Suomessa ollaan enemmänkin keskitytty puskemaan eteenpäin ja juurikin esimerkiksi sietämään pettymyksiä, jotta yhteiskunta joka tapauksessa rakentuisi kasaan. Mutta kuten olen myös kirjoittanut, en aio enää pelätä pahinta vaan nauttia nykyhetkestä.
En mä muista kenekään koskaan puhuneen onnellisuuden tavoittelusta ja oman polun kulkemisen tärkeydestä, kun olin nuori. Tai siitä, kuinka tärkeää jaksamisen ja kaiken kannalta on se, että tekee asioita, joissa on sellaiset arvot, jotka tuntuu tärkeiltä ja omilta. Ei kukaan kannustanut radikalismiin tai persoonallisuuteen.
–Tämä on niin totta! Ja liittyy varmasti samaan asiaan, kuin aiempikin kohta. Toivon, että joku olisi kertonut enemmän näistä asioista, mutta onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä oppia itse.
On tärkeetä, että on oikeat ihmiset elämässä; töissä ja töiden ulkopuolella. Sellaiset ihmiset, joiden seurassa voi olla oma itsensä ja jotka inspiroi. Joiden seurassa voi nauraa niin, että kyyneleet tirsuu silmistä ja ripsarit on poskilla. – – Jos oikein alkaa miettimään, on vähän surullista, että kukaan muu kuin mä itse ei huolehdi mun jaksamisesta. Sitä toivoo, että työnantaja tai työkaverit tai puoliso huolehtisi, että mä jaksan, ja usein oon sitä pyytänytkin. Että auta mua jaksamaan. Mutta kaikilla on omat kiireensä ja stressinsä ja tilanteensa ja loppujen lopuksi mun jaksaminen ei ole kenenkään muun vastuulla kuin mun itseni. Eihän kukaan muu edes voi tietää, missä mun jaksamisen rajat menee, paitsi minä itse.
– Mä olen monta kertaa ollut jaksamiseni rajoilla. Ja silloin oon tajunnut juurikin sen, että mun itse on huolehdittava siitä, että en mene niiden rajojen yli. Puoliso tai ystävä voi tietysti huomauttaa jotain, ehkä koittaa auttaakin, mutta tosiaan, kukaan muu ei edes voi tietää missä ne mun rajat menee. Siksi omasta jaksamisestaan täytyy jatkuvasti pysyä kärryllä ja huolehtia. Ja mitä tulee tekstin alkuun, niin oikeiden ihmisten löytäminen on kyllä ensiarvoisen tärkeää <3
On uskomatonta olla ihmisen kanssa, jolla on terve itsetunto. Jonka seurassa ei tarvii pienentää tai suurentaa itseään. Ei esittää muuta kuin mitä oikeasti oon, jotta hän hyväksyisi. Joka tukee, kannustaa, rakastaa. Joka antaa mun elää omaa elämääni ja kasvaa hänen rinnallaan.
– Mitä tähän voi muuta sanoa, kuin että allekirjoitan täysin, ja pystyn samaistumaan tähän nykyisessä suhteessani. Musta erityisen tärkeää on tuo, että myös parisuhteessa saa olla oma erillinen itsensä, elää myös sitä omaa elämäänsä ja tavoitella omia unelmiaan. Toisen pitää nostaa eikä laskea toista. Ja tuo, että parisuhteessa saa kasvaa toisen rinnalla, on äärimmäisen tärkeää. Liian usein mediassa annetaan kuva, että suhteeseen mentäessä ihmiset ovat valmiita ja sitten vain elätään kahdestaa happily ever after. Vaikka eihän se niin ole. Suhteeseenkin menee kaksi vajavaista ihmistä, jotka voivat sitten hyvässä lykyssä kasvaa ihmisinä suhteen turvallisessa ilmapiirissä tukien toinen toistaan. Ja jos taas näin ei ole, juttu harvemmin toimii. Koska kukaan meistä ole ole koskaan valmis.
Kaipaan rauhaa, hiljaisuutta, omien ajatusten ajattelemista, itsekseen olemista. Sitä, että kukaan ei odota tai tarvii multa mitään. Saman aikaan sytyn toisista ihmisistä. Rakastan ihmisten tarkkailua ja keskustelemista. Halaan mieluummin kuin kättelen tai poskisuutelen. – – Olen kaikkea muuta kuin yksinäinen ja samalla kärsin tästä aina mukana olevasta yksinäisyyden tunteesta. Ja silti mulla on aina ikävä yksinoloa.
– Hitsi vie, mä olen JUST tällainen! Rakastan muita ihmisiä ja olen ekstrovertti, mutta kyllä mussa asuu myös sellainen todellinen yksinäinen susi. Esimerkiksiki, kun täällä työmatkalla on täytynyt tietysti olla todella sosiaalinen ja on saanut tavata kymmeniä ja taas kymmeniä uusia ihmisiä ja vieläpä hoitaa kaiken kanssakäymisen ruotsiksi, oli musta aivan ihanaa viettää viikonloppu yksin Tukholmassa ja olla käytännössä kaksi vuorokautta puhumatta yhtään kenellekään yhtään mitään (paitsi miehelle puhelimessa). Ja sitten taas, jos olen vaikka päivän töissä yksin puhumatta kenellekään, tunnen kauheaa sosiaalista vajetta ja kärsin puheripulista, kun tapaan jonkun. Ja mikä on toi ikuisesti mukana kulkeva yksinäisyyden tunne, joka aina jotenkin jäytää?? Joku sellainen kaipuu löytää sielunystäviä ja ihmisiä, joiden kanssa olisi joku syvä yhteys. JA sitten samalla kaipaa yksinoloa. Voi luoja, this is me :D En tiedä, miten mieheni pysyy tämän hullunmyllyn perässä..
Mä en ollut luokan kaunein ja suosituin tyttö, enkä se kaveriporukan vetovoimaisin tyyppi, joka kerää miesten tai aikuisten huomion, ja ehkä siksi mun itsetunto ei ole rakentunut ulkonäön varaan. Mä en myöskään tiedä, millaista on, kun oma ulkonäkö avaa ovia ja työmahdollisuuksia, ja olenkin keskittynyt kehittämään ammatillista osaamistani ja muita elämässä ja töissä tarvittavia taitoja, jotka eivät ole syntymäasetuksista kiinni.
– En mäkään, mutta en kyllä haluaisikaan rakentaa elämääni ulkonäön varaan. Ulkonäkö on katoavaista, mutta sen sijaan viisaus, lempeys ja sydämen sivistys ovat asioita, jotka vain lisääntyvät vuosien myötä ja tekevät ihmisestä kauniin, ihanan ja kiinnostavan. Mun haave on, että mut muistettaisiin mun luotettavuudesta, avuliaisuudesta, tyhmänhauskoistaa jutuista ja siitä, että mulle saattoi soittaa vaikka keskellä yötä.
Osa ulkonäkökriisistäni on todennäköisesti syntynyt viihdelehdistön otsikoista, joilla pyytämällä pyydetään ihmisiä syynäämään kauniita, aikuisia naisia. ’Näyttelijätär upeana bikineissä – uskoisitko, että tämä kaunotar on jo 40-vuotias? Katso kuvat!’ Naisen ikääntyminen on tabu, jota edes lähes kaikkien muiden tabujen rikkoja Madonna ei ole pystynyt rikkomaan. Vai riittävätkö siihen nuoret rakastajat, mikrosortsit, luonnonlakeja uhmaavat pakarat ja hyvä plastiikkakirurgi? Kun mies ikääntyy, hänen karismansa, viisautensa ja vetovoimansa lisääntyy. Kun nainen ikääntyy, hän rupsahtaa ja hänestä tulee epämielenkiintoinen. Mies on komea kun on kokenut, nainen kaunis kun on nuori. Tätä tarinaa meille syötetään joka puolelta, ja siksi meidän naisten on niin vaikeaa vanheta. Naisen naamoja vahdataan. Kun joku on käynyt kauneusleikkauksssa, alkaa huuto: ’Mitä toi on tehnyt naamalleen? Ei näytä enää samalta kuin ennen!’. Kun joku ei ole käynyt kauneusleikkauksessa, alkaa huuto: ’Kannattaisi kyllä tehdä jotain tolle naamalle! Näyttää tosi vanhalta!’ Ihan vitun ahistavaa.
– Vaikka juuri totesinkin, että en haluaisi rakentaa elämääni ulkonäön varaan, niin totta kai sitä väkisinkin miettii. Veitola vie kyllä sanat suustani tässäkin asiassa: asiahan on just noin. Ja voi luoja miten ärsyttävää se onkaan! Jo nyt, lähestyessäni kolmeakymppiä, huomaan naamassani eroa siihen, mitä se oli 10 vuotta sitten. Mitään varsinaista kriisiä ei vielä ole ilmassa, mutta kysykääpä vaikka 10 vuoden päästä – silloin varmaan on. Ainakin, jos media jatkaa nykymalliin. Toivon, että ihmiset muistaisivat Diane von Furstenbergin viisaat sanat: ”My face carries all of my memories. Why would I erase them?”
Tää on toinen asia, mitä naaman rupsahtamisen lisäksi syynätään naisissa. Kuka on lihonut ja kuka on laihtunut. Jos on laiha, onko anorektinen? Jos on lihava, ahmiiko?
– Tästäkin riittäisi sanottavaa yhden romaanin verran. Myös tässä asiassa media antaa aivan totaalisen yksipuolisen kuvan naisista. On vain yksi muotti, johon kaikkien pitäisi sopia. Ja toisaalta sitten kun menee vaikka uimahalliin, näkeekin ihan kaikenlaisia naisia ja ihmettelee vain, miksi tällaisia naisia ei KOSKAAN näe lehdissä, telkkarissa tai bussipysäkkimainoksissa. Alkanut kesä ja uimakausi on saanut mutkin tuskailemaan ulkomuotoni kanssa, vaikka en haluaisikaan.
Käsitykseni ystävyydestä on muuttunut valtavasti nuoruusvuosieni jälkeen. Olen hyväksynyt sen, että kaikki ystävyydet eivät kestä ikuisesti – niin surullista kuin se joskus onkin. Itse asiassa vain harvat kestävät. Jotkut ystävät, niin kuin seurustelukumppanitkin, kulkevat mukana vain osan elämää. Jotkut ystävyydet päättyvät traagisesti ja räiskähdellen, toiset vain hiipuvat, kun elämän painopisteet ja tärkeysjärjestykset muuttuvat. Ja se on ihan okei. – -Aikuisena syntyneet ystävyydet tuntuvat monesti kestävämmiltä ja syvemmiltä kuin lapsuudessa solmitut suhteet. Lapsena ystävystymiseen ja verivalojen vannomiseen riitti, että asuttiin naapureina tai nukuttiin samassa teltassa partioleirillä. Lapsuudenystävyydet syntyivät usein vain olosuhteiden pakosta. – – Aikuisena ystävät taas valitaan tarkan seulan läpi. Aikuisena syntyneet ystävyydet pohjautuvat samoihin arvoihin, samoihin kiinnostuksen kohteisiin ja samaan elämäntilanteeseen.
– Mäkin olen saanut todeta, että ystävyydet voivat päättyä, ja olen koittanut hyväksyä asian, vaikka se tietysti kipeää tekeekin. Olen kirjoittanut aiheesta tässä postauksessa. Olen myös ehdottomasti samaa mieltä siitä, että aikuisena ystävät menevät tarkemman seulan läpi ja heidän kanssaan on tietyllä tapaa enemmän yhteistä. Mutta toisaalta myös, lapsuudenystävien kanssa on niin äärimmäisen pitkä side, että sellaisen luominen aikuisena saadun ystävän kanssa voi kestää pitkän tovin tai olla jopa mahdotonta.
Mun ystävät on auttaneet ja tukeneet mua todella monessa haastavassa paikassa. Meillä on ollut ihan kreisihauskoja yhteisiä hetkiä ja seikkailuja. Mä toivon, että oon osannut antaa jotain myös takaisin. – – Mä toivon, että mä voin kasvaa, horjua ja kukoistaa edelleen mun ystävien läheisyydessä, ja sit kun me ollaan oikeasti vanhoja, mä toivon, että meitä ei eroteta eri vanhainkoteihin ja hoitolaitoksiin., vaan me voitais hengata edelleen yhdessä, pitää hauskaa, rakastaa ja muistella menneitä.
– Ystävät, olette parasta <3 En olisi tässä ilman teitä, en varmasti. Ja toivon todellakin, että me saadaan vanhoina hengata yhdessä ja muistella sitä kaikkea hullua ja älytöntä, mitä ollaan yhdessä koettu. <3
En missään nimessä vähättele suunnittelun merkityksellisyyttä, sillä joillekin se varmasti sopii. Itse en vain olisi osannut tavoitella ainuttakan niistä asioista, joita minulla nyt elämässäni on. – – Suunnitelmallisuuden sijaan minua on kuljettanut sattuma. Vaikeissa ja epävarmosisa elämäntilanteissa olen törmännyt sattumalta vanhaan tuttuun tai kokonaan uuteen ihmiseen ja käynyt keskustelun, jonka jälkeen minulle on kirkastunut, mitä haluan.
– Tää liittyy oikeastaan täysin siihen, mitä kirjoitin postauksessa En tee 5-vuotissuunnitelmia. Jotkut suunnittelee elämäänsä piiiiitkälle, mutta mä en ole koskaan tehnyt niin. Ja silti oon tässä ja nyt, ja oikein tyytyväinen asioihin siten kuin ne on. Muakin on kuljettanut sattuma, mutta toki olen myös tehnyt tiettyjen asioiden eteen töitä, muun muassa opiskellut ja kerännyt työkokemusta. En silti ole koskaan ollut mikään supersuunnitelmallinen sen suhteen mitä tulen tulevaisuudessa tekemään tai missä tulen olemaan.
—
Huh, postauksestahan tuli pitkä kuin mikäkin! Kirja oli vain niin superinspiroiva ja täynnä niin mielenkiintoisia ajatuksia, että en osannut kauheasti karsiakaan. Oikeastaan nyt kun olen kuunnellut kirjan äänikirjana, tekisi mieli hankkia se vielä ihan perinteisenäkin kirjana, jotta näkisi paremmin kirjan muotoilun, kuvat ja koko layoutin. Mutta äänikirja oli myös hyvä, ja tosiaan Maria Veitolan itsensä lukema. Jos mietit, minkä yhden kirjan lukisit tänä vuonna, voin lämpimästi suositella hyväksi vaihtoehdoksi tätä kirjaa.
-Netta
Kuvat: Johnny Knigan mediapankki
Lue myös: