Päivä 2

Nukuin viimeyönä taas yli 12 tuntia. Tähän pitäisi saada joku roti, musta tuntuu, että mitä enemmän ihminen nukkuu niin sitä enemmän väsyttää. 

Pitäis aktivoitua, harrastaa liikuntaa, syödä hyvin ja nähdä muita ihmisiä. Sehän oikeasti auttaa, jos sä jäät elämään sun omaan kuplaasi niin helposti tukehdut sinne. 

Hyvä juttu särkyneessä sydämessä on se, että sä rupeat miettimään että mitä sä oikeasti haet sun ihmissuhteilta. M. sai mut heräämään siihen, että miten valmis mä oon oikeasti vakavaan suhteeseen. Mulla on ollut mun ”nuoruuden rakkaus”, mulla oli mun sekoilusinkkuvuodet jossa hypin sängystä sänkyyn ja karkasin aamuyöstä takaisin oman kodin turvaan. Mulla on nykyään (tai ennen M. saapumista) hyvä olla yksin. Mä nautin aivan suunnattoman paljon siitä, että saan tehdä mitä huvittaa eikä tarvii olla tilillä kellekkään. Ettei oo ketään joka pommittaa tekstareilla tai soittelee tai jonka aikataulut pitäisi ottaa huomioon omia tehdessään. Sitten M. tuli ja muistutti mua miten älyttömän raastavan ihanaa se on kun joku ihminen tuntuu kodilta. Luultavasti parin kuukauden päästä jo naureskelen, että miten olin näin vakuuttunut sen sekunnin kestävän suhteen olevan Se Pysyvä Suhde. Mutta siltä se tuntui. Ajatuksen juoksua taas vaan tää teksti, mutta hei tää on mun päiväkirja. Mä voin kirjottaa ihan mitä mua huvittaa. Mutta M. kanssa oleminen sai mut tajuamaan miten valmis mä oon. Mä oon tyytyväinen elämääni yksin, mutta mä haluaisin jakaa sen jonkun toisen kanssa. Mä en jaksa sekoilla ja tapailla monia ja ahdistua siitä ku joku ei vastaa viesteihin. Mä haluun sitä muka niin tylsää arkea: mä haluun jonkun joka pitää mua ruokakaupassa kädestä, jonku joka juo mun kanssa aamukahvit, jonka kaa katotaan illalla telkkaria yhessä. Mulle se on niin paljon parempaa kun se alkuhuuman pannaan kuin ei oltais ikinä seksiä saatukkaan ja ei voida pitää näppejä irti toisistamme ja toisessa ei oo mitään virhettä. Se on oikeesti niin maagista jopa, kun on se joku joka näkee sut arjessa, oikeana, rikkinäisenä, vajavaisena ihmisenä ja haluaa olla siinä sun kanssa kasvamassa. 

Mä tuun aina olemaan kiitollinen siitä, että T. oli mun ensirakkaus. Niiden neljän vuoden aikana oppi itsestään, ihmissuhteista ja elämästä niin paljon, että siinä ei oo mitään järkeä. Ehkä mä joskus myöhemmin puhun T. enemmän, se ansaitsee kyllä ihan oman postauksensa. Se on ihana ihminen ja kyllä mä välillä vieläkin yön pimeinä tunteina suren sitä, että meistä ei tullutkaan sitä rakkaustarinaa joksi mä meitä luulin. Sen silmät vainoo mua, se hetki ku mä sanoin puolen vuoden arpomisen jälkeen että tää on tässä, siitä jäi ikuinen arpi. Mikään ei satu niin paljon, kuin se kun ite särjet sellasen ihmisen sydämen jota rakastat. 

M. suurin ongelma varmaan oli se, että sillä ei ollut pitkiä ihmissuhteita. Mun oma mielipiteeni on se, että jos sä et oo kertaakaan päässyt sitä alkuhuumaa pidemmälle suhteessa, niin se on ainut miksi sä kuvittelet hyvät suhteet. Sä et tiedä paremmasta: sä ajattelet että kaiken pitää olla Täydellistä. Toisessa ei ole mitään vikoja ja se mukautuu sun jokaiseen tunteeseen ja ajatukseen täydellisestä. Sehän ois ihan älyttömän tylsää ja rankkaa olla sellasessa suhteessa, missä toinen on kuin varjo susta: kopio, joka ei ikinä sano vastaan tai omaa omia mielipiteitä. Miten sitä jaksais? Ja sen lisäksi, mikään ei opeta itsestään niin paljon kun ihmissuhteet. Enkä mä puhu nyt vaan romanttisista vaan ihan ystävistä, perheestä, kaikista kanssaeläjistä. Ihminen tarvitsee pitkiä, pysyviä ihmissuhteita jotta kykenee tarkastelemaan itseään ja kehittymään ja ymmärtämään miten sosiaalisissa tilanteissa toimitaan. Jos sulla ei ole sellaisia, miten sä tiedät mitään?

Tänään mä aion ryhdistäytyä, käydä suihkussa, polttaa pari tupakkaa parvekkeella turvassa ja sen jälkeen mennä näkemään ystäviä. Musta tuntuu, että ne on jo vähän kyllästyneet siihen että vaan jauhan M. ja siitä että mikä meni pieleen. Mä oon aina ollut sellanen, että asiat pitää käydä tuhat kertaa läpi ennen ku hyväksyn ne. Äiti sanoo, että se johtuu siitä että mä oon niin herkkä. Ehkä mä oon, ehkä mä oon vaa tyhmä. Tai sit molempia.