Päivä 14

Kohta tulee tasan kuukausi täyteen siitä kun oon viimeksi sanonut M:lle mitään. Välillä mä oon ihan älyttömän vihainen sille, sitten taas iloinen että selvisi ainakin tässä vaiheessa että ei se kykene olemaan mun kanssa ja sit oon taas surullinen. Toi surullisuus nyt iskee enimmäkseen esimerkiksi silloin kun tulee jotain mikä muistuttaa mua siitä. Tänään se jakoi facebookissa kappaleen, jonka minä hänelle annoin. Minä sanoin, että kuuntele tämä ja ajattele meitä. Sitten mä hetken mietin, että ehkä sillä on ikävä mua. Sitten mä mietin, että ehkä sillä on joku toinen tyttö jota se ajattelee sen kappaleen ajan. Kuinka naurettavaa voi elämä olla? Eipä oo kauheasti ajatukset sitten viime postauksen muuttuneet. Someloma voisi tehä hyvää, poistaa kaikki instat, twitterit ja facebookit niin ettei vaan tuu mitään siitä ihmisestä vastaan. Mun sydäntä vähän särkee kun se tykkää jostain mun kuvista. Voisitko vain kadota kokonaan jos sä et mua halua. Mä en halua sitä ihmistä takaisin, se satutti mua ja mä en usko siihen, että jos toinen loukkaa sua niin syvästi kun se sen sanoilla ja teoilla mua loukkasi niin että sen vois vaan unohtaa. Jos se nyt soittaisi mulle ja sanoisi, että yritetään uudestaan niin mä sanoisin, että ei yritetä. Koska en mä halua olla sellaisessa suhteessa, jossa salaa katkeroidun vanhoista asioista. Sehän on ku myrkyttäisi ite ittensä. 

Kuitenki mä aina välillä leikittelen sillä ajatuksella, että se pistäisi viestiä tai soittaisi. Ja sanoisi, että anteeksi mä oon niin pahoillani, mä mokasin, mä haluan vielä olla sun kanssa. Ja sitten mä voisin sanoa että ei, mä en halua enää olla sun kanssa. Sulla oli sun mahdollisuutesi ja sä mokasit. Sä sait mut itkemään, kun muutit mieltäsi nii monta kertaa ku tuuliviiri. Sä et saa palata sen jälkeen, kun oot jo useamman kerran sekoittanut mun elämän. Se tuntuisi niiiin hyvältä. Mutta tekisinköhän mä oikeasti niin? 

Jos aikuinen ihminen ei kykene pyytämään anteeksi silloin kun toisen mielen pahoittaa, niin sillon on jotain pielessä. Täytyy kyetä myöntämään omat virheensä ja vajavaisuutensa, ei siitä mitään tule jos ikinä ei osaa anteeksi sanoa. Voiko ihminen ikinä kasvaa ja kehittyä, jos ei kykene myöntämään edes itselleen sitä, että on vahingossa tehnyt väärin? Aivan naurettavaahan se on, jos ajattelee, että selviää ihmissuhteista ilman että ikinä tulee mitään konflikteja. 

Kiva Mies osti mulle suklaamunan. Mullahan melkein silmät vetty ku se oli jotenkin niin ihana ele. Mä olin sille sanonut, että oispa jo pääsiäinen että vois ostaa kinderiä. Sitten se honkkelina rillit huurussa hiihteli mua vastaan kun mentiin juomaan kahvia ja kaivoi takin taskusta sen ja vaan törkkäsi käteen. Siinä sitä kinderiä sitten neidille. 

Oonko mä ihan hirveä ihminen kun hengailen Kivan Miehen kanssa samalla kun käsittelen vielä M:än olemassaoloa? Mä pidän tästä miehestä, sen kanssa on hyvä ja rauhallinen olla. Onko se väärin? Mä en nimittäin ite yhtään tiiä. Silloin välillä kun mulle tulee iltaisin itku kun ajattelen M:mää niin sitten tulee itku kun tulee niin paha mieli siitä, että oonko mä huono ihminen kun tässä mä oon. Ei se mun mielestä poista mitenkään sitä, ettenkö tuntisi lämpöä Kivaa Miestä kohtaan. Mä en vaa tiiä oonko tarpeeksi ehjä, että uskaltaisin taas antaa kaiken ittestäni. Onneksi tää on näin hidasta eikä semmosta teinisalamointia kuin M:män kaa. Tässä ihan rauhassa vaan ollaan ja tutustutaan toisiimme. 

Ehkä mä en oo huono ihminen. 

Suhteet Oma elämä Rakkaus

Päivä 7

Tänään oli taas suru puserossa. Niinkin naurettavasta asiasta kun M. lisäsi uuden kuvan instagramiin. Inhottavaa tää nykymaailma, kun aina ne tunkee jostain naaman eteen. Oli se sitten facebook, ig tai mikä tahansa somekanava niin jostain tulee muistutus: täällä mä vielä olen ja katso miten onnellinen mä oon ilman sua. Vaikka eihän se välttämättä oo onnellinen, mä toivon että se kärsii ja ikävöi mua. Tai ehkä en sit kuitenkaan. 

Teki mieli soittaa sille ja raivota puhelimessa, että millanen ihminen tekee toiselle näin. Millanen ihminen sanoo, että oot täydellinen ja en halua mitään muuta, sä oot mun tyttöystävä, sä oot parasta mitä mulle on tapahtunut. Millanen ihminen pitää sua kädestä ja pussailee sun otsaa ja suunnittelee tulevaisuutta monen monien kuukausien päähän. Millanen ihminen tekee tän kaiken ja sen jälkeen sanoo että mä en halua sua.  ”En mä tarkoittanut sitä” ja sitten seuraavana päivänä soittaa ja sanoo, että kai sä uskot että mä oikeasti välitin susta. Mitä tässä pitäis uskoa?

Välillä musta tuntuu, että mä oon vaan hullu. Kyllä mä loogisesti tiedostan sen, että ei tollasen ihmisen kanssa voi olla. En halua olla sellaisen kanssa: mä haluan jonkun joka on turvallinen, sellainen joka pitää sanansa ja lupauksensa. Jonkun joka tekee suunnitelmia sinne puolen vuoden päähän koska se tietää että ne toteutuu. En sellaista, joka vaan sanoo asioita joita sylki suuhun tuo. Mutta tänään mä taas kaipasin sitä. Mä kaipasin sitä, että pystyin soittaa M:lle koulun jälkeen ja kertomaan, että mitä kaikkea tehtiin. Kaipasin sitä, että kun tulee harmaa mieli niin toisen nimi puhelimen näytöllä saa kuitenkin hymyilemään. 

Tänään mä olin surullinen ja mä mietin myös sitä, että vaikka se sano mulle että suhteessa pitää pystyä olemana myös surullinen, niin silti jos mä pahoitin mieleni niin se olikin väärin. Jos ihminen ei kykene käsittelemään mitään negatiivisia tunteita, en mä halua sellaista. Mä haluan olla surullinen kun mä oon surullinen ja ilonen ku mä oon ilonen. En haluu, että toinen määrittelee sen miltä musta tuntuu. Ei sillä oo oikeutta siihen. 

Kiva Mies on viestitelly mulle, mutta ei se tapaamistakaan ehdota. Enkä mä jaksa itekkään ehdottaa, mä en jaksa juosta miesten perässä. M:n suhteen mä yritin aivan totaalisen kaikkeni, mä haluan että joku yrittää mun suhteen kaikkensa. Kiva Mies on liian kiva mulle, koska mä en tiedä onko musta mihinkään. 

M sai mut tuntemaan itteni niin mitättömäksi, ihan kun mä olisin jotenkin vääränlainen ihminen. Että ei tällänen saisi olla, ei saa pahoittaa mieltään, ei saa olla pahalla tuulella. Kaiken pitää olla kivaa, ihanaa, mahtavaa, positiivisuutta vaan kaikille. Miksi mä kaipaan sitä, vaikka mä tiedän että ei se loppupeleissä tehnyt mulle hyvää? 

Onneksi voi mennä nukkumaan ja ajatella, että huomenna paistaa kevätaurinko ja elämä tuntuu paremmalta kuin nyt. 

Suhteet Oma elämä Rakkaus