Kohta tulee tasan kuukausi täyteen siitä kun oon viimeksi sanonut M:lle mitään. Välillä mä oon ihan älyttömän vihainen sille, sitten taas iloinen että selvisi ainakin tässä vaiheessa että ei se kykene olemaan mun kanssa ja sit oon taas surullinen. Toi surullisuus nyt iskee enimmäkseen esimerkiksi silloin kun tulee jotain mikä muistuttaa mua siitä. Tänään se jakoi facebookissa kappaleen, jonka minä hänelle annoin. Minä sanoin, että kuuntele tämä ja ajattele meitä. Sitten mä hetken mietin, että ehkä sillä on ikävä mua. Sitten mä mietin, että ehkä sillä on joku toinen tyttö jota se ajattelee sen kappaleen ajan. Kuinka naurettavaa voi elämä olla? Eipä oo kauheasti ajatukset sitten viime postauksen muuttuneet. Someloma voisi tehä hyvää, poistaa kaikki instat, twitterit ja facebookit niin ettei vaan tuu mitään siitä ihmisestä vastaan. Mun sydäntä vähän särkee kun se tykkää jostain mun kuvista. Voisitko vain kadota kokonaan jos sä et mua halua. Mä en halua sitä ihmistä takaisin, se satutti mua ja mä en usko siihen, että jos toinen loukkaa sua niin syvästi kun se sen sanoilla ja teoilla mua loukkasi niin että sen vois vaan unohtaa. Jos se nyt soittaisi mulle ja sanoisi, että yritetään uudestaan niin mä sanoisin, että ei yritetä. Koska en mä halua olla sellaisessa suhteessa, jossa salaa katkeroidun vanhoista asioista. Sehän on ku myrkyttäisi ite ittensä. 

Kuitenki mä aina välillä leikittelen sillä ajatuksella, että se pistäisi viestiä tai soittaisi. Ja sanoisi, että anteeksi mä oon niin pahoillani, mä mokasin, mä haluan vielä olla sun kanssa. Ja sitten mä voisin sanoa että ei, mä en halua enää olla sun kanssa. Sulla oli sun mahdollisuutesi ja sä mokasit. Sä sait mut itkemään, kun muutit mieltäsi nii monta kertaa ku tuuliviiri. Sä et saa palata sen jälkeen, kun oot jo useamman kerran sekoittanut mun elämän. Se tuntuisi niiiin hyvältä. Mutta tekisinköhän mä oikeasti niin? 

Jos aikuinen ihminen ei kykene pyytämään anteeksi silloin kun toisen mielen pahoittaa, niin sillon on jotain pielessä. Täytyy kyetä myöntämään omat virheensä ja vajavaisuutensa, ei siitä mitään tule jos ikinä ei osaa anteeksi sanoa. Voiko ihminen ikinä kasvaa ja kehittyä, jos ei kykene myöntämään edes itselleen sitä, että on vahingossa tehnyt väärin? Aivan naurettavaahan se on, jos ajattelee, että selviää ihmissuhteista ilman että ikinä tulee mitään konflikteja. 

Kiva Mies osti mulle suklaamunan. Mullahan melkein silmät vetty ku se oli jotenkin niin ihana ele. Mä olin sille sanonut, että oispa jo pääsiäinen että vois ostaa kinderiä. Sitten se honkkelina rillit huurussa hiihteli mua vastaan kun mentiin juomaan kahvia ja kaivoi takin taskusta sen ja vaan törkkäsi käteen. Siinä sitä kinderiä sitten neidille. 

Oonko mä ihan hirveä ihminen kun hengailen Kivan Miehen kanssa samalla kun käsittelen vielä M:än olemassaoloa? Mä pidän tästä miehestä, sen kanssa on hyvä ja rauhallinen olla. Onko se väärin? Mä en nimittäin ite yhtään tiiä. Silloin välillä kun mulle tulee iltaisin itku kun ajattelen M:mää niin sitten tulee itku kun tulee niin paha mieli siitä, että oonko mä huono ihminen kun tässä mä oon. Ei se mun mielestä poista mitenkään sitä, ettenkö tuntisi lämpöä Kivaa Miestä kohtaan. Mä en vaa tiiä oonko tarpeeksi ehjä, että uskaltaisin taas antaa kaiken ittestäni. Onneksi tää on näin hidasta eikä semmosta teinisalamointia kuin M:män kaa. Tässä ihan rauhassa vaan ollaan ja tutustutaan toisiimme. 

Ehkä mä en oo huono ihminen.