Lily

Diary of a heartbreak

m-k

Päivä 4

Tänään kävin treffeillä Kivan Miehen kanssa. Kiva Mies oli niin kiva kun voi olla, sillä oli siniset silmät joilla se katteli mua rillien läpi ja naureskeli mun levottomuudelle. Ajeltiin sen autolla ympäriinsä uusia teitä, missä en oikeasti ikinä ollutkaan käynyt. Mulla oli päällä joku villikohtaus ja hekottelin itsekseni siinä pelkääjän paikalla kun se kertoi sen nuoruuden seikkailuista. Eihän ne oikeesti mitään seikkailuja ollut, mopoilla huristellut kavereiden kanssa. Kiva Mies oli rauhallinen, se sai mut nauramaan vedet silmissä ja ei yrittänyt ees pussata ekoilla treffeillä. Vähän oisin ite halunnut päästä kokeilemaan että miltä sen käsi tuntuisi mun reidellä, mutta aattelin kokeilla nyt tälläistä rauhallista lähestymistä. M. kummittelee vieläkin mun takaraivossa, vaikka meiän suhde olikin aivan älyttömän lyhyt. Mutta se jotenkin räjäytti mut sillä sekunnilla kun näin sen. Oisin halunnu tehä sille likaisia juttuja siinä ja heti ku ensimmäisen kerran halasin sitä ja sen kosketus kihelmöi vielä tuntienkin jälkeen mun iholla. 

Mä en tiedä miten ihmisen kuuluu ihastua. Mun ainut pitkä parisuhteeni alkoi hitaalla ihastumisella, oltiin ystäviä ja siitä se lähti eteenpäin. Kaksi miestä mun elämässäni on olleet tollaisia tosi nopeita ja kiihkeitä: ennen kuin edes tavataan ne puhuu siitä kuinka mä oon jotenkin erityinen. Nyt jälkikäteen ajateltuna voi tietysti todeta, että se ei ehkä oo ihan tasapainoisen ihmisen puhetta. Siihen on kuitenkin niiiin helppo mennä mukaan: toinen tarvitsee sua koska sä olet ihmeellinen. Mikä tuntuisi sen paremmalta? M. oli just semmonen. Se oli ku salama joka iski ja katosi ihan yhtä nopeasti. Mun mielessä kuitenkin vielä ukkostaa vähän sen jäljiltä. Mut kuka haluaa salamoita elämäänsä, kun voisi saada olla auringossa rauhassa? Eikö turvallisuus ja hyvä olo kuitenkin oo tärkeämpää kun se, että se toinen saa sun pikkarit märiksi vain sillä että se katsoo sua? Kyllä meillä M. kanssa muutakin oli kuin aivan saatanallisen hyvä seksuaalinen kemia, mutta mutta. Ei tollasen ihmisen kanssa voi olla, ei voi rakentaa tulevaisuutta, ei voi suunnitella pitkälle. Musta tuntuu niin hyvältä se, että vaikka kaipaa toista niin osaa ajatella että mä en halua olla sun kanssasi. Se tuntuu helpottavalta, että jos se nyt tulisi takaisin niin osaisin sanoa että EI. Sä et saa tehdä mulle enään uudestaan noin. 

Mutta Kiva Mies. Sen seurassa oli lämmin olo, helppo olla. Kuuluuko tässä vaiheessa salamoida ja jyristä? Eikö se yleensä ajan kanssa tule? Tai jos nyt on vaa pieni kutkutus mahanpohjassa kun saa viestin toiselta. Mua hämmentää ja en tiedä mitä mun pitäisi tästä ajatella. Ei ikinä oo hyvä lähteä sydän laastaroituna johonkin mukaan, mutta on niitäkin joilla se on onnistunut. Ehkä mun pitäisi vaan hengittää syvään ja antaa itteni vaan olla tässä. Voihan se olla että Kiva Mies ei halua mua nähdä enää eilisen räkätyksen jäljiltä. 

Toisaalta taas mä kaipaan niin paljon fyysistä kontaktia. Mun mielestä fyysisyys on ehkä yksi tärkeimmistä asioista suhteessa, se että saa tarpeeksi kosketusta ja koskee toista tarpeeksi. Onhan niitä muitakin juttuja jotka menee seksin edelle, mutta on se tärkeää. Mä rakastan seksiä, mä olen seksuaalinen ja fyysinen ihminen ja se on mulle tärkeää, että sen toisen kanssa voi keskustella seksistä, siitä mistä tykkää, mistä toinen tykkää ja mitä haluaa. En ikinä kestäis sitä, että seksiä harrastetaan vasta pimeän tullen, ilman valoja vällyjen alla. Mä haluan nähdä, tuntea, kuulla ja olla siinä läsnä toisen kanssa. 

Mistä sen tunnistaa, että onko oikeasti tunteita vai pelkästään seksuaalista vetovoimaa? Mulla menee ne helposti sekaisin, koska ne liittyy mun päässä niin vahvasti toisiinsa.

Avainsanat:
Suhteet Oma elämä Rakkaus Seksi
m-k

Päivä 2

Nukuin viimeyönä taas yli 12 tuntia. Tähän pitäisi saada joku roti, musta tuntuu, että mitä enemmän ihminen nukkuu niin sitä enemmän väsyttää. 

Pitäis aktivoitua, harrastaa liikuntaa, syödä hyvin ja nähdä muita ihmisiä. Sehän oikeasti auttaa, jos sä jäät elämään sun omaan kuplaasi niin helposti tukehdut sinne. 

Hyvä juttu särkyneessä sydämessä on se, että sä rupeat miettimään että mitä sä oikeasti haet sun ihmissuhteilta. M. sai mut heräämään siihen, että miten valmis mä oon oikeasti vakavaan suhteeseen. Mulla on ollut mun ”nuoruuden rakkaus”, mulla oli mun sekoilusinkkuvuodet jossa hypin sängystä sänkyyn ja karkasin aamuyöstä takaisin oman kodin turvaan. Mulla on nykyään (tai ennen M. saapumista) hyvä olla yksin. Mä nautin aivan suunnattoman paljon siitä, että saan tehdä mitä huvittaa eikä tarvii olla tilillä kellekkään. Ettei oo ketään joka pommittaa tekstareilla tai soittelee tai jonka aikataulut pitäisi ottaa huomioon omia tehdessään. Sitten M. tuli ja muistutti mua miten älyttömän raastavan ihanaa se on kun joku ihminen tuntuu kodilta. Luultavasti parin kuukauden päästä jo naureskelen, että miten olin näin vakuuttunut sen sekunnin kestävän suhteen olevan Se Pysyvä Suhde. Mutta siltä se tuntui. Ajatuksen juoksua taas vaan tää teksti, mutta hei tää on mun päiväkirja. Mä voin kirjottaa ihan mitä mua huvittaa. Mutta M. kanssa oleminen sai mut tajuamaan miten valmis mä oon. Mä oon tyytyväinen elämääni yksin, mutta mä haluaisin jakaa sen jonkun toisen kanssa. Mä en jaksa sekoilla ja tapailla monia ja ahdistua siitä ku joku ei vastaa viesteihin. Mä haluun sitä muka niin tylsää arkea: mä haluun jonkun joka pitää mua ruokakaupassa kädestä, jonku joka juo mun kanssa aamukahvit, jonka kaa katotaan illalla telkkaria yhessä. Mulle se on niin paljon parempaa kun se alkuhuuman pannaan kuin ei oltais ikinä seksiä saatukkaan ja ei voida pitää näppejä irti toisistamme ja toisessa ei oo mitään virhettä. Se on oikeesti niin maagista jopa, kun on se joku joka näkee sut arjessa, oikeana, rikkinäisenä, vajavaisena ihmisenä ja haluaa olla siinä sun kanssa kasvamassa. 

Mä tuun aina olemaan kiitollinen siitä, että T. oli mun ensirakkaus. Niiden neljän vuoden aikana oppi itsestään, ihmissuhteista ja elämästä niin paljon, että siinä ei oo mitään järkeä. Ehkä mä joskus myöhemmin puhun T. enemmän, se ansaitsee kyllä ihan oman postauksensa. Se on ihana ihminen ja kyllä mä välillä vieläkin yön pimeinä tunteina suren sitä, että meistä ei tullutkaan sitä rakkaustarinaa joksi mä meitä luulin. Sen silmät vainoo mua, se hetki ku mä sanoin puolen vuoden arpomisen jälkeen että tää on tässä, siitä jäi ikuinen arpi. Mikään ei satu niin paljon, kuin se kun ite särjet sellasen ihmisen sydämen jota rakastat. 

M. suurin ongelma varmaan oli se, että sillä ei ollut pitkiä ihmissuhteita. Mun oma mielipiteeni on se, että jos sä et oo kertaakaan päässyt sitä alkuhuumaa pidemmälle suhteessa, niin se on ainut miksi sä kuvittelet hyvät suhteet. Sä et tiedä paremmasta: sä ajattelet että kaiken pitää olla Täydellistä. Toisessa ei ole mitään vikoja ja se mukautuu sun jokaiseen tunteeseen ja ajatukseen täydellisestä. Sehän ois ihan älyttömän tylsää ja rankkaa olla sellasessa suhteessa, missä toinen on kuin varjo susta: kopio, joka ei ikinä sano vastaan tai omaa omia mielipiteitä. Miten sitä jaksais? Ja sen lisäksi, mikään ei opeta itsestään niin paljon kun ihmissuhteet. Enkä mä puhu nyt vaan romanttisista vaan ihan ystävistä, perheestä, kaikista kanssaeläjistä. Ihminen tarvitsee pitkiä, pysyviä ihmissuhteita jotta kykenee tarkastelemaan itseään ja kehittymään ja ymmärtämään miten sosiaalisissa tilanteissa toimitaan. Jos sulla ei ole sellaisia, miten sä tiedät mitään?

Tänään mä aion ryhdistäytyä, käydä suihkussa, polttaa pari tupakkaa parvekkeella turvassa ja sen jälkeen mennä näkemään ystäviä. Musta tuntuu, että ne on jo vähän kyllästyneet siihen että vaan jauhan M. ja siitä että mikä meni pieleen. Mä oon aina ollut sellanen, että asiat pitää käydä tuhat kertaa läpi ennen ku hyväksyn ne. Äiti sanoo, että se johtuu siitä että mä oon niin herkkä. Ehkä mä oon, ehkä mä oon vaa tyhmä. Tai sit molempia. 

Avainsanat:
Suhteet Oma elämä Rakkaus