Mietin tänään, että lopettaisin tämän blogin kirjoittamisen.

Tuntuu että tämä vie voimavaroja, vaikka kyse onkin vain blogin kirjoittamisesta. Ne jotka ihmettelevät miten blogin kirjoittaminen voi olla raskasta, niin kyllä se voi olla. Uskokaa pois.

Aina kun alan kirjoittamaan uutta postausta ja otan kannettavani esiin, tulee ristiriitainen olo itseni kanssa. Toisaalta haluan kertoa ja mahdollisesti auttaa muita ihmisiä, jotka ovat jollain tasolla samanlaisia kuin minä itse. Kolikon kääntöpuolena näyttäytyy kuitenkin se epämieluisa tieto siitä, että jaan jotain hyvin henkilökohtaista itsestäni tuntemattomien tietoisuuteen. Myös postauksen kirjoittaminen on välillä haasteellista, sillä joudun käsittelemään omia kokemuksiani  uudestaan ja palautumaan niihin tekstin välityksellä. Tuo viimeisin taitaa olla suurin syy siihen, miksi nykyään kirjoitan blogiini aikaisempaa vähemmän.

Päätin kuitenkin säilyttää tämän blogialustan, mutta en enää ota mitään -päivitän kerran viikossa- tavoitetta. Kirjoitan kun tuntuu, että sellainen sopiva hetki on,  ja kun on jotain mistä haluan kertoa. Tämä ei tarkoita etten yli kuukauteen kirjoittaisi tai että seuraava postaukseni on valovuoden päässä. Ei. Kirjoitan jatkossa tavalla joka sopii itselleni.

Kerron vielä lyhyesti kuulumiset.

Yöt sujuvat edelleen huonosti, ketipinor ei tunnu enää auttavan siinämäärin kuin mitä auttoi aiemmin. Toleranssi varmasti noussut ko lääkkeeseen, mutta me ei tahdota alkaa syömään pillereitä kun heinää vain sen vuoksi, että pienempi annostus ei enää riitä. Itseasiassa en edes haluaisi mitään neuroleptejä käyttää.

Sain ketipinorin rinnalle truxal- nimisen lääkkeen. Sitä on nyt noin viikko tullut syötyä. Viikon sisälle mahtuu täysin unettomia öitä, ja öitä joiden aikana on nukuttu jotain neljän tunnin luokkaa. Viimeyönä sain nukuttua yhdeksän tuntia, ja kuitattua sillä univelkani. Unihalvauksia tulee edelleen. Kyseisetä  asiasta edelleen tietoa hakevana törmäsin verkkossa vahingossa aasinsiltaa pitkin selaiseen asiaan, kuin otsalohkolähtöinen epilepsia. Muutenhan olisin koko aiheen sivuuttanut heti sillä en ole luulosairas, mutta omat oireeni ennen unihalvauksen alkamista muistuttavat yllättävän paljon kyseisen epilepsiakohtauksen alkamista siitä käsivien kirjoitusten perusteella.

Uraohjaajan kanssa olemme päässeet eteempäin uudelleenkoulutuksen suhteen. Nyt on jotakuinkin selvillä mitkä alat itseäni kiinnostavat ja joihinka sopisin. Seuraava askel on työkokeilun pohtiminen. Alojen pääsuuntana on luova puoli. Sopii hyvin tähän persoonaan, sillä luovutta riittää seitsemän ihmisen verran yhdestä päästä.

Terapia hieman jumittaa koska itse jumitan ja uppoudun jonnekkin toistuvasti. Olemme terapeutin kanssa sopineet muutamia pidennettyjä istuntoja, sillä olen hitaasti lämpenevää sorttia.

Mielialat heiahtelevat edelleenkin ja kaikki muukin nimulle normaali  ja muille epänormaali on entisellään. Nyt kun on syksy saapumassa niin tuntuu myös vaikuttavan alakuloisesti omaan fiilikseen.

Muutava ”hauska” tapahtuma reaalimaailmasta; Joulu on tulossa ja olen hyvissä ajoissa liikkeellä lahjojen kanssa. Kummityttöni on toivonut Joulupukilta pehmolelua ja niitä netistä selailin eräs päivä. Jossain kohtaa havahduin siijhen, että olinkin siirtynyt katselemaan itselleni pehmolelua, enkä kummilapselleni. Itse en pidä leluista, enkä sellaisilla ole koskaan osannut leikkiä. Jos sain lahjaksi leluja, niin tuhosin ne eri tekniikoita käyttäen. Yksi ainoa pehmolelu minulla oli. Ruskea kani jonka oli ensilenuni, ja tärkeä suojelijani öisin.

Toisena kertana olin kotona normaalisti ja selailin puhelimen kontakteja ja poistelin tarpeeyttomia. Vastaan tuli exäni numero. Heti sen nähdessäni menin sisäisesti pieneen paniikkiin, ja tuli todella huono olo fyysisesti jonka aikana mieleen tupsahteli kaikkia eläviä mielikuvia kauheimmista hetkistä. Poistin numeron, mutta samaan aikaan pelkäsin että exäni jotenkin jollain kummalla tavalla  saisi tietää ja suuttuisi tästä minulle, mikä ei tienkään olisi edes mahdollista. Yllättävän vahvasti joku saa toisen alistettua totaaliseen  hallintaan, kun vielä monien vuosien jälkeenkin pelkää toista.

Pelko on vieläkin niin suurta, että jopa perus remonttifirman kysyminen tontillemme ahdistaa, sillä tiedän exäni työskentelevän rakennusalalla.

Tuntu että en ikinä pääse exästani eroon, sen varjo seuraa kaikkialle.

Käyntini Varman tarjoamalla uravalmentajalla on lähtenyt käyntiin. Takana on yksi käynti ja heti ensiviikolla seuraava. Ensimmäinen käynti oli lähinnä kattava tutustumishaastattelu jossa sain kotitehtäviä seuraavaa käyntiä varten. Oma asiantuntijani oli mukava, vaikka toisin alkuun pelkäsinkin, ja ensimmäinen käynti ahdisti aivan tajuttomasti.

Ahdistus on lisääntynyt aiemmasta, eikä ahdistus+persoonallisuushäiriö ja pääni sisäiset äänet ole kovinkaan hyvä sekoitus. Nämä eivät ole sidoksissa mihinkään järkevään toimintamalliin, vaan aivan kaikkeen. Järkevään ja järjettömään, ja jotakin niiden välille.

Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Niinkuin elämässä nyt yleensäkin kaikilla menee. Itselläni se ehkä vaan verottaa normaalia enemmän.

Pystyn ”elämään ja olemaan”, mutta ajoittain tuntuu päivän päätteeksi, että olen hyvin väsynyt eikä enää jaksaisi.

Minulla on oma taivas, jossa on maailman huonoin sääennustus 24/7. Kukin osa tulee ja menee miten lystää ja tuovat omat ilmansa ja tunteensa mukanaan.

Ahdistaa mennä kauppaan, ahdistaa jos joku katsoo, ahdistaa tehdä, ahdistaa koittaa olla tekemättä, ahdistaa kun puhelin soi, ahdistaa kun ei saa levätä, ahdistaa kun ei saisi levätä. Ahdistaa vain olla. Ahdistaa kun ei voi vain olla.

Pitää tehdä, pitää mennä, pitää levätä, pitää rentoutua, pitää tehdä ruokaa, pitää syödä, pitää huolehtia itsestään,pitää siivota, pitää ulkoilla, pitää huolehtia toisista, pitää hoitaa asioita, pitää sitä sun tätä. Pitää, pitää, pitää! Kaikkea.Nyt, nyt, nyt! Ei saa pysähtyä.

Parempi olisi kuolla, näännyttää itsensä hengiltä, valua hitaasti sammaleeseen ja tuonpuoleiseen. Olen nähnyt jo kaiken, en elä tässä maailmassa. Olen sivustakatsoja omassa elokuvassani joka odottaa sen päättymistä. Voisin tarjota kolikon ja hypätä lautturin mukaan. Rauhallisesti jättäisin tämän nähdyn elämän. Lipuisin pois.

Kaikki tuntuu epätodelliselta. Ympäristö, ihmiset, eleet. Nykyisyys, menneisyys. Tunnen kun raajat painavat, liikkuminen tuntuu kuin vedessä kävelisi. Jotenkin luonnottomalta. Keho näyttää vieraalta vaikka se on minun omani. Tältäkö vartaloni tuntuu? Ei miltään?  Onko äänet aina kuulostaneet niin epäselviltä, kaukaisilta? Vuorokauden tunnit kuluvat vain minuuteissa ohitse, enkä elä niiden mukana.

Kuoleminen pelottaa, enkä halua vanheta. Liian nopeasti on aika kulunut ja se on kohta loppu. Puoliväli elämän kiitorataa saavutettu, ja jarrua ei voi painaa. Täysillä arkkua kohti pelko kasvoilla. Pelkään heräämistä sillä voin löytää mieheni kuolleena vierestäni. Pelkään että en itse herää. Pelkään etteivät lemmikkimme herää.

Millään ei ole väliä. Ei itselläni, ei muilla, ei Ihmisillä ylipäätään. Olemme rotuna jotain kuvottavaa. Elämä on tarkoituksetonta, sillä ei ole merkitystä. Emme ansaitse täällä olemista. Atomipommi, meteoriitti… ihan mikä vaan niin tervetuloa. Kunhan pyyhkiydymme pois.

Elämä on juhla, joka päivä on uusi alku. Mitä aurinkoisempaa sen ihanempaa. Luonto on kauniimpi kuin aiemmin ja vesi kimmeltää kirkkaammin kuin aikoihin. Tuoksut huumaavat ja erotan jokaisen linnun äänen. Aistin kaiken elämän, energian, uuden elämän ympärilläni. Olo on euforinen, hypomaaninen. Pystyn mihin vain mutta vuorokauden minuutit eivät riitä. Mikään ei riitä, en saa mistään tarpeekseni.

Haluan paiskoa, teurastaa, repiä, muussata. Haluan että veri lentää ja saan tyydytää sadistiset tarpeeni. Haluan nähdä kuinka liha painuu, haluan kuulla sen äänen kun raajat repeytyvät ja saan nauraa vieressä. Tätä janoa en ikinä maista, vaikka se makeudellaan koittaa houkuttaa, jekuttaa. Pyytää pelaamaan.

Kaikki pelottaa, olen kovin pieni. Jossain huoneessa missä on mustaa ja lattia kumisee onttona. Ääni ei kuulu, hukun pimeyteen ja sen kaikumattomiin koloihin. Juoksen ja raavin. Etsin jatkuvasti mitään löytämättä.

Itkettää hirveästi, niin paljon että sieluun sattuu. Kaikki särkyy ja sydän puristuu kasaan. En saa happea, oksettaa. Silmien verisuonet pullistuvat, kasvot ovat tulipunaiset, kädet puristuvat nyrkkiin ja koko vartalo jäykistyy kun sattuu niin paljon. Tunnen jopa kuolevani elävältä.

Olen vihainen, tunnen pidättelemätöntä raivoa joka on aggressiivista ja hyvin katkeroitunutta. Vaikea hallita ja pidätellä. Jotain isoa ja mustaa takahuoneen häkissä. Se hymyilee ja tietää että pelkään. Pelkään että lukko naksahtaa auki ja ovi aukeaa. En pidä siitä.

Joku haluaa tappaa minut, vakuuttaa että on monia tapoja päättää päivänsä ja saan viikon top 10 kattauksen ”kuole tässä ja nyt” – mielikuvia ja ehdotuksia. Eläviä sellaisia. Mielikuvien aikana tuntuu, että aika seisahtuu hetkeksi ympärillä kunnes se spurttaa takaisin siihen hetkeen mitä elettiin. Valitaanko yhdessä joku tarjotuista ehdotuksista vai odotetaanko vielä seuraavaa yhteydenottoa? Vastaan: ”Odotan kiitos” saan arvokkaan kumarruksen jonka mukana nostetaan myös hattu päästä. Yhtä tyylikkäästi noustaan kumarruksesta ylös, kitetään ja poistutaan hyvin herrasmiesmäisesti.

Rakastan muita, ja kaikkea mahdollista ympärilläni. Edes hyttystä en voi tappaa, sillä sekin on elävä olento ja kaikki ansaitsevat mahdollisuuden siihen. Itselläni ei ole väliä kunhan muilla on hyvä olla, ja saan tuottaa heille iloa ja helpotusta raskaaseen eloon. Ymmärrän, osaan asettua toisen asemaan, tunnen surua toisten puolesta.

Haluan keventää tunnelmaa, hassuttelen ja heittän tilannekomiikkaa. Kaikki on hauskaa ja tunnen hepuli maista iloa. Mielikuvitukseni laukkaa aivan radan vierestä ja jutut ovat sen mukaisia.

Kaikki sääennustukset eivät onneksi osu samalle päivälle, mutta hyvinkin moni yleensä. Ainoa mitä voidaan varmasti ennustaa on ”vaihtelevaa”.