Mietin tänään, että lopettaisin tämän blogin kirjoittamisen.

Tuntuu että tämä vie voimavaroja, vaikka kyse onkin vain blogin kirjoittamisesta. Ne jotka ihmettelevät miten blogin kirjoittaminen voi olla raskasta, niin kyllä se voi olla. Uskokaa pois.

Aina kun alan kirjoittamaan uutta postausta ja otan kannettavani esiin, tulee ristiriitainen olo itseni kanssa. Toisaalta haluan kertoa ja mahdollisesti auttaa muita ihmisiä, jotka ovat jollain tasolla samanlaisia kuin minä itse. Kolikon kääntöpuolena näyttäytyy kuitenkin se epämieluisa tieto siitä, että jaan jotain hyvin henkilökohtaista itsestäni tuntemattomien tietoisuuteen. Myös postauksen kirjoittaminen on välillä haasteellista, sillä joudun käsittelemään omia kokemuksiani  uudestaan ja palautumaan niihin tekstin välityksellä. Tuo viimeisin taitaa olla suurin syy siihen, miksi nykyään kirjoitan blogiini aikaisempaa vähemmän.

Päätin kuitenkin säilyttää tämän blogialustan, mutta en enää ota mitään -päivitän kerran viikossa- tavoitetta. Kirjoitan kun tuntuu, että sellainen sopiva hetki on,  ja kun on jotain mistä haluan kertoa. Tämä ei tarkoita etten yli kuukauteen kirjoittaisi tai että seuraava postaukseni on valovuoden päässä. Ei. Kirjoitan jatkossa tavalla joka sopii itselleni.

Kerron vielä lyhyesti kuulumiset.

Yöt sujuvat edelleen huonosti, ketipinor ei tunnu enää auttavan siinämäärin kuin mitä auttoi aiemmin. Toleranssi varmasti noussut ko lääkkeeseen, mutta me ei tahdota alkaa syömään pillereitä kun heinää vain sen vuoksi, että pienempi annostus ei enää riitä. Itseasiassa en edes haluaisi mitään neuroleptejä käyttää.

Sain ketipinorin rinnalle truxal- nimisen lääkkeen. Sitä on nyt noin viikko tullut syötyä. Viikon sisälle mahtuu täysin unettomia öitä, ja öitä joiden aikana on nukuttu jotain neljän tunnin luokkaa. Viimeyönä sain nukuttua yhdeksän tuntia, ja kuitattua sillä univelkani. Unihalvauksia tulee edelleen. Kyseisetä  asiasta edelleen tietoa hakevana törmäsin verkkossa vahingossa aasinsiltaa pitkin selaiseen asiaan, kuin otsalohkolähtöinen epilepsia. Muutenhan olisin koko aiheen sivuuttanut heti sillä en ole luulosairas, mutta omat oireeni ennen unihalvauksen alkamista muistuttavat yllättävän paljon kyseisen epilepsiakohtauksen alkamista siitä käsivien kirjoitusten perusteella.

Uraohjaajan kanssa olemme päässeet eteempäin uudelleenkoulutuksen suhteen. Nyt on jotakuinkin selvillä mitkä alat itseäni kiinnostavat ja joihinka sopisin. Seuraava askel on työkokeilun pohtiminen. Alojen pääsuuntana on luova puoli. Sopii hyvin tähän persoonaan, sillä luovutta riittää seitsemän ihmisen verran yhdestä päästä.

Terapia hieman jumittaa koska itse jumitan ja uppoudun jonnekkin toistuvasti. Olemme terapeutin kanssa sopineet muutamia pidennettyjä istuntoja, sillä olen hitaasti lämpenevää sorttia.

Mielialat heiahtelevat edelleenkin ja kaikki muukin nimulle normaali  ja muille epänormaali on entisellään. Nyt kun on syksy saapumassa niin tuntuu myös vaikuttavan alakuloisesti omaan fiilikseen.

Muutava ”hauska” tapahtuma reaalimaailmasta; Joulu on tulossa ja olen hyvissä ajoissa liikkeellä lahjojen kanssa. Kummityttöni on toivonut Joulupukilta pehmolelua ja niitä netistä selailin eräs päivä. Jossain kohtaa havahduin siijhen, että olinkin siirtynyt katselemaan itselleni pehmolelua, enkä kummilapselleni. Itse en pidä leluista, enkä sellaisilla ole koskaan osannut leikkiä. Jos sain lahjaksi leluja, niin tuhosin ne eri tekniikoita käyttäen. Yksi ainoa pehmolelu minulla oli. Ruskea kani jonka oli ensilenuni, ja tärkeä suojelijani öisin.

Toisena kertana olin kotona normaalisti ja selailin puhelimen kontakteja ja poistelin tarpeeyttomia. Vastaan tuli exäni numero. Heti sen nähdessäni menin sisäisesti pieneen paniikkiin, ja tuli todella huono olo fyysisesti jonka aikana mieleen tupsahteli kaikkia eläviä mielikuvia kauheimmista hetkistä. Poistin numeron, mutta samaan aikaan pelkäsin että exäni jotenkin jollain kummalla tavalla  saisi tietää ja suuttuisi tästä minulle, mikä ei tienkään olisi edes mahdollista. Yllättävän vahvasti joku saa toisen alistettua totaaliseen  hallintaan, kun vielä monien vuosien jälkeenkin pelkää toista.

Pelko on vieläkin niin suurta, että jopa perus remonttifirman kysyminen tontillemme ahdistaa, sillä tiedän exäni työskentelevän rakennusalalla.

Tuntu että en ikinä pääse exästani eroon, sen varjo seuraa kaikkialle.