Argh.

Ajatukset.

Niitä on tällä hetkellä monia, kaikkialla. Ne nousee itsekseen, vähän kuin sienet syksyllä (kyllä, vertasin juuri ajatuksia sieniin). Ne tupsahtelee pintaan, osa jää hieman peittoon, ei voi tietää minne ne tupsahtaa, koska tupsahtaa ja milloin ovat  jo nuutuneet ja kuolleet pois.

Soitin Varmaan alkuviikolla, vai oliko viimeviikolla…En muista(ullatuus). No kuitenkin. Kysyin heiltä, että mikä on homman nimi tämän uudelleenkoulutuksen kanssa sillä itselläni ei ole harmainta hajuakaan kuinka homma toimii. Oma yhteyshenkilön sanoi, että Varma ostaa minulle ulkoisen palvelun, jonka asiantuntijan avuin alan kartoittamaan tulevaa uudelleenkoulutusta /ammatteja, ja tämä asiantuntija soittaa minulle.

Kyseinen henkilö soitti, ja ensimmäinen käyntini on kalenterimerkintäni mukaan ensiviikolla. Puhelinkeskustelun perusteella en pidä tästä henkilöstä. Hän on jaarittelija, puhuu liikaa eikä asiaa. Juuri sellainen ketä haluaisi ottaa ryysyistä kiinni ja ravistella. Mutta  toivon mielikuvani olevan väärässä.

Mutta se siitä aiheesta, siirrytään uudelleenkoulutuksesta seuraavaan aihepiiriin, eli minuun (jei!)

Jo useamman viikon ajan olo omissa nahoissani on ollut haastavampaa. Tuntuu että päässä surraa miljoona ajatusta kaaottimaisesti. Kaikista en saa edes kiinni kun seuraava jo tulee. Sellainen ruuhkautunut postikeskus olisi ehkä osuva vertauskuva.

Myös muutama osa on ollut hyvin, hyvin ärsyttävä. Taas on ollut tuntemuksia, että uppoan/vajoan jonnekkin ja olo ei ole tuntunut yhtään omalta. Pikemminkin siltä että joku muu nielaisee minut. Joutuu tekemään ajoittain ihan kunnolla töitä, että saa itsensä niinsanotusti pinnalle takaisin.

Myös siitä huomaa, että kaikki inkkarit ei souda samassa kanootissa, kun havahdun ruokapöydän ääressä kahvini makuun. Tilanne ei muuten olisi poikkeava, mutta minä en juo kahvia mustana sokerin kanssa. Mutta muistelen että joskus lapsena sain maistaa sellaista kahvia aikuisilta, sillä lapset ei juo kahvia.

Myös sellaiset vahvat osien tunnetilat on riivanneet (jos niin voi sanoa) . Varsinkin viimeaikoina agressiiviset/sadistiset, ja myös minuun itseeni kohdistuvat. Tätä on edelleen vaikea selittää muille, sillä kyse ei ole minusta itsestäni vaan jostain muusta.

Juuri tällä viikolla sain hyvin voimakkaan ja elävän mielikuvan siitä, että minun pitäisi iskeä pääni ikkunasta läpi, ja se osan tunnetila siellä taustalla on jotain sanoinkuvaamatonta. Tuntuu kirjaimellisesti, että joku toinen sisälläni nielaisee minut. Puristaa kasaan. Nauttii siitä. Sitä seuraa kaikki ne elävät kuvat siitä miten lasi särkyy, mitkä kohdat kasvoistani on tohjona, missä asennossani ruumis roikkuu, kuinka veri valuu ja niin edelleen.

Myös viimeksi oli myös hyvin vaikea pitää itseäni hallinnassa kun olin psykiatrini vastaanotolla. Varsinkin sen jälkeen, kun hän pyysi toisen ammattihenkilön huoneeseen mukaan. He rupesivat keskustelemaan minusta, kuin olisin jokin koe-eläin jonka mielenterveydellä ja sen diagnosoinnilla rehvasteltiin, ja paukutettiin henkseleitä siitä kuinka Varma ei heitä alkuun uskonut. He puhuivat liikaa. Liian kovaa.

Jos joku olisi koskenut minuun tuolloin niin olisin varmasti räjähtänyt kuin maamiina. Mikään ei ole turhauttavampaa kuin koittaa hallita itseään silloin, kun osien tunnetilat alkaa puskemaan pintaan ja huoneessa olevat henkilöt keskustelevat taukoamatta.

Juuri nytkin, kun tätä tekstiä kirjoitan on kovin vaikea keskittyä. Ajattelin aloittaa virkkaamiseen (joulu tulee ja haluan muistaa rakkaitani) tämän postauksen jälkeen, ja jostain syystä eräs osa hokee ”ota se, ota se” pääni sisällä, kun katson laatikkoon missä pidän lankojani. Kun katson sinne laatikon suuntaan niin tulee ihan järkyttävä tunnelataus ja mielikuva siitä kuinka kävelen laatikolle, vedän sen auki ja isken täysiä virkkuukoukun reidestäni läpi.

Ja nyt kun tuon äsköisen lauseen kirjoitin joku toinen osa tulee ns. meidän väliin ja huutelee kädet ilmassa että ”hei, hei, hei, nyt sitten vähän rauhaa tähän juttuun”.

On jännä, mitenkä osat kirjaimellisesti näkee, näkemättä niitä kuitenkaan oikeasti. Heti seuraavaksi perään tunnen kuinka eräs toinen alkaa itkemään hysteerisesti ja on hyvin ahdistunut.

Välillä sitä ajattelee että ei helvetti tätä elämää näiden kanssa. Sitten tulee surullinen fiilis siitä kuinka hankalaa elo välillä on, jota seuraa humoristinen naurahdus ja koominen tunne. Nää kaikki on jollain tapaa rakkaita (vaikkakin vaikeita), vähän kuin iso perhe jossa sattuu ja tapahtuu. Niinkin tyhmältä kuin se kuulostaa.

”Tunnin kuluttua voi taas kaikki olla toisin”