Korkeita Seiniä

 

Tänään ei ole ollut hyvä päivä. Ei juuri millään osa-alueella vaikka aamu vielä aamukahvia juodessa vaikuttikin lupaavalta.

Kahvin nauttimisesta ei kulunut kauaakaan kun ajattelin varmistaa palkanlaskennasta, että koska tipun kelan rahoille, ja että kai kaikki sairaspäiväraha- asiani on kunnossa työnantajan ja kelan välillä. Näin ei ollut. Ei lähellekkään.

Olin itse jo aikoja sitten laittanut kaikki vaaditut hakemukset ja liitteet kelalle, mutta työnantajani ei ollut lähettänyt palkanlaskentaan viimeisintä sairaslomatodistustani, jonka vuoksi palkanlaskenta ei olut toimittanut kelaan Y17- kaavaketta, jonka kela tarvitsee että voi edes käsitellä minun hakemuksen sairauspäivärahasta. Joten näillänäkymin seuraava kuukausi mennään lähestulkoon kokonaan ilman rahaa, sillä työnantajalta saan tästä kuusta palkkaa vain 19 pvn ajalta ja noin 300€  lisiä. Se on hienoa, ettei tässä nyky- yhteiskunnassa mikään toimi niinkuin tarkoitus olisi.

Yllämainittu jo pelkästään sai stressitasoni pilviin ja sisäinen maailma meni kaaokseen. Osat huusivat ja olin todella ahdistunut. Tuntui etten saa hengitettyä, käteni tärisivät  ja kävelin levottomasti asuntoani ympäri koittaen rauhoittaa itseäni ja  keksiä jotain magista ratkaisua tilanteeseen. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt.

Lähdin vierailemaan ystäväni luona. Juttelu hieman helpotti pahinta oloa, mutta edelleenkin mieleni pyöri pakonomaisesti vain kela- pakanlaskenta- työpaikka- akselin ympärillä, ainasinne kunnon vitutukseen ja vihaan asti.

Lähdin lopulta punttisalille kuntoilemaan ja ajattelin että saan siellä hyvin purettua ahdistuksen pois. Salille astuessani puhelimeeni kilahti viesti. Eläkeyhtiö Varmalta oli tullut lausunto siitä, pääsenkö opiskelemaan itselleni uutta alaa. Kirjauduin puhelimellani heti palveluun vain saadakseni selville, että päätös oli kielteinen.

Menin shokkiin, treenaamisesta ei sen vuoksi meinannut tulla mitään. Mieheni käski koko ajan keskittymään treeniin mikä tuntui alkuun aivan mahdottomalta. Voimatasonikin laski kuin lehmän häntä kun en saanut kunnolla keskitettyä tekniikkaan. Jossain kohtaa tuli onneksi muistikatko (harvemmin niitä kiittää) ja muistin asian uudelleen vasta automatkalla kotiin. Kotiin päästyäni katsoin läppäriltä uudelleen kielteistä lausuntoa. Siinä luki ”sinulla on dissosiatiivisia oireita jotka eivät ole peruste työttömyyden uhalle”. Vittu mitä paskaa sanon minä. Pitääkö ihmisen tehdä jollekkin toiselle jotain, tai itseleen että joku viranomaistaho ”uskoo”. Mene ja tiedä.

Vertaistukiryhmään laitoin kysymystä asiasta ja kysyin onko muilla samanlaisia kokemuksia. Moni tiesi kertoa ettei eläkeyhtiö Varma hyväksy dissosiaatiota missään muodossa tarpeeksi vakavaksi mielenterveyden sairaudeksi, vaikka puhuttaisiinkin sivupersoonahäiriöstä. Tämä on mielestäni uskomatonta.

Iltaa kohden asia alkoi todenteolla ahdistamaan. Tuntui, että heti kun elämä näytti vähääkään valoisemmalta ja muutenkin sellaiselta että tästä selviän, ja jotain hyvää on minullakin edessä joku tulee ,ja vetäisee sen maton jalkojen alta. Koko elämä on ollut yhtä selviytymistaistelua ja vastoinkäymisiä lapsuudesta asti ( joista psyykkinen tilani on hyvä esimerkki). Tämä tuntui olevan se viimeinen niitti arkkuuni. Olin todella tuohtunut ja ahdistunut. Puhkuin ja puhisin kun yritin happea saada, sillä tuntui että rintakehäni päällä on iso kivi painamassa. Jossain kohtaa tunsin oloni täysin avuttomaksi ja merkitsmättömäksi. Itketti aivan kamalasti, mutta mitään en saanut tulemaan ulos.

Hieman säikähdin itsekkin itseäni, kun mielessä oli vahvana tunne elämän lopettamisesta ottamalla yliannostus lääkkeitä. Tuntui ettei täällä maanpäällä ollut enää mitään muuta tarjota, kuin vastoinkäymisiä, vaikeuksia, henkistä uupumusta ja märkää rättiä naamalle… Yhä uudelleen ja kerta toisensa jälkeen. Itsemurha tuntui ainoalta ratkaisulta päästä tästä kaikesta pois, kun ei enää jaksaisi… yhtään mitään. ’

Eräs osa oli kovin kannustavainen tähän ”lopeta päiväsi” ajatteluuni. Kuulin kun ääni päässäni ehdotti muitakin tapoja, ja niitä oli monia. Näin muunmuassa mielessäni elävän ”elokuvan” siitä, kun juoksen vieressä olevalle autotielle ja suoraan rekan alle. Näin törmäyshetken hyvin yksityiskohtaisena. Mikä osa muussaantuisi ja mikä raaja repeisi ja minne suuntaan. Kuinka paljon verta tulisi, ja kuinka osa lihoistani lenäisi ojanpohjalle ja kierisi vielä pitkän matkaa eteempäin. Rekka jarruttaisi ja asfalttiin jäisi siitä mustat viivat. Ylärumiini olisi jauhelihamaisesti tursunneena rekan keulan reikiin ja hiuksiani olisi joukossa. Sellaista raakaliha- muhennosta jota kiinalaisilla syömäpuikoilla voisi onkia otteeseen. Lämmin konehuone ja minun lihani/vereni muodostaisivat lämpimän höyryn joka haisisi lämmitetylle veri- ohukaiselle. Kuski laskeutuisi hytistään ja itkun kera purisi nyrkkiään, laskisi hatun päästään ja soittaisi hätänumeroon. Hänen tekisi mieli auttaa minua, mutta ymmärtää ettei voi maasta kaapia roippeitani yhteen lihaiseen kasaan. Rekan keulasta tippui vertani alas maahan tippoina, kunnes se jäähtyi tarpeeksi, ja loplta jäätyi pisaraksi auton jäisen pellin vaikutuksesta.

Mieheni lähti iltapissattamaan koiriamme ja kuuli eteisessä ollessaan, kun otin iltalääkkeitäni yöpöytäni laatikosta. Hän ei mennyt pihalle ennenkuin näki kuinka paljon otan ja mitä. Kaikille aina naurahtaen ja vahvasti vakuuttaen sanon, etten minä itseäni tapa. Olisi kovin mukava jos itsekkin voisi kyseisen lausen uskoa, sillä joskus se tunne on niin vahva, että pidän sitä jopa mahdollisena.

Todellisuudessa minä kuulun varmaankin siihen poppooseen, joka ei ulkoisesti näytä tai kehtaa myöntää kuinka masentunut on, ja kuinka suuri tarve on aika- ajoittain päästä pois tästä maailmasta, kun siitä tulee liian vaikea ja uuvuttava paikka kampailla. Toivottavasti kukaan ei koskaan kuolemani jälkeen totea, että ”ei se vaikuttanut sellaiselta joka tekee itsemurhan”. On kamalaa, kun tulee hetkittäinen vahva tunne siitä, että kaikista jatkuvista vastoinkäymisistä ainoa keino pois on päättää omat päivänsä maanpäällä, kun aina ei jaksaisi selviytyä. Ja varsinkin kun tunne on jatkvasti olemassa, odottaen sopivaa hetkeä iskeä.

Tätä kirjoittaessani kuulen ja tunnen kuinka joku osa itkee sisälläni hysteerisesti, yksi on raivon vallassa yhteiskunnan systeemille, yksi kannustaa itsemurhaan ja moni muu tuntuu olevan vain puhtaasti aivan sekaisin ja irti liittimistään.

Tänään otin kaksi ketipinoria, sillä yksi olisi tuskin saanut minua erimaailmaan johon kaipaan. Unimaailmaan.