Tunteiden Teatteri
Tätä tekstiä kirjoitin jo joitain päiviä taaksepäin puhelimeni muistiin. En muistanut julkaista sitä, sillä en muistanut että olen edes jotain tämmöistä tehnyt, kunnes puhelin kertoi että minulla on yksi keskeneräinen muistiinpano. Joten täräytetään se nyt tulille. Olkaat hyvät.
Istun kahvilassa ison machalatteni ja chiavanukkaani kera jotka tilasin. Täällä on hyvä kirjoittaa, voin hukkua massaan ja tarkkailla ihmisiä ”lasini” takaa, vähän kuin akvaariokaloja katselisi, jotenkin toiselta puolelta. Jos kosken niin tuntevatko he? Tekisi mieli painaa käteni ylisuureen machalatteeni ihan vain testatakseni, kuinka lämpimältä se tuntuisi. Taas mennään dreaalisaation puolella mutta pystyn analyyttisesti ajattelemaan että asiat ovat todellisia, vaikka tuntuvatkin unenomaisilta, liian pehmeiltä. Voisin kuvailla sitä tunnetta tuhakana sormien välissä, on siinä mutta ei saa kunnon tekstuuria.
Ennen tänne kahvilaan pääsyä kävin työterveyslääkärin juttusilla. Hän kysyi mitä kuuluu. Jostain syystä ensi kertaa pystyin olemaan rehellinen ja estämään jatkuvaa selviytymisosaani sen verran, että sain kakistettua rikkonaiselta puhelimelta kuulostavan lauseen ulos suustani: ”ei hyvää”. Sen jälkeen katsoin käsiäni jotka eivät tuntuneet omiltani. Olin ne syliini jännittyneenä laskenut, puristanut nyrkkiin. Ikäänkuin odottaen mitä sanomastani seuraa.
Tämän jälkeen silmiini kihosivat kyyneleet, mutta vain sen verran että alaluomiini ilmestyi tunteiden uima-allas, sain tehokkaasti tukahdutettua alkavan tunnepurkauksen. Helpotus. Itkeminen on viimeinen asia jota haluan muiden edessä tehdä. Onhan se jo pienestä pitäen opetettu ja iskostettu minuun. Vain heikot itkevät. Minä en ole heikko. Minun pitää selviytyä. Edetä.
Otin paperia ja painoin esiin tulleet kyyneleenalut sitävasten. Jäin katsomaan hiukan kostunutta paperia hymähtäen, sillä en muista koska viimeksi olisin antanut tunteilleni luvan olla läsnä, saati päästänyt niitä ulkomaailmaan todellisina ilman tukahduttamista tai niiden välttelyä. Tilanne huvitti minua. Sitten tuli tunne että olin hävinnyt jotakin, myöntänyt jotain jota ei olisi pitänyt. Pääni sisällä joku pettyneenä sanoi että ”tähänkö pisteeseen ollaan tultu, heikkous on tuomittavaa”.
Oletan että tuo osani on tämä kylmäkiskoinen, analyyttinen ajattelija. Hänelle kaikki on mustavalkoista ilman tunnelatausta. En koe häntä kovinkaan hurmaavana tyyppinä, mutta kieltämättä hänelle on tarkoitus ja on hänestä hyötyäkin.
Kun lääkäri kysyi käynnilläni sen viattoman puheenavaus – repliikkinsä, ensimmäinen, automaattinen reaktio minussa oli mennä pieneen sisäiseen paniikkiin jolloin heitän viestikapulan jollekkin toiselle, joka suoriutuu paremmin kuin minä tilanteesta. Yleensä tämä osa hyppää kisaan mukaan ilman viestikapulan saamista, omavaltaisesti. Ikäänkuin automaattivaihteisena autona, aina valmis ajoon kun hiemankin jarrupoljinta nostaa.
Tällä osallani on joku hiton hieno vakuuttelun ja teeskentelyn taito, joku supersankarin viitta joka tekee kantajastaan hieman jotain toisenlaista, pelastaa hankalista tilanteista. Teeskentelyn mestari. Tämä viittasankari tulee aina avuksi kun tilanne on sellainen että häntä tarvitaan, oli kyse sitten töistä tai arkisen normaalista kahvilatyöntekijän tervehtimisestä, tai puhelimessa pitzzatilauksen tekemisestä. Vakituinen sijainen joka tulee paikkaamaan. Läpsystä kapulan vaihto ja juosten esirippun takaa estraadille. Näin me toimitaan.
Olen kiitollinen hänelle. Hän auttaa kun täytyy näyttää eloisalta, löytää letkautuksia keventämään tunnelmaa, hymyilee tekeekseen kasvoista miellyttävämmät ja vaikuttaa valoisammalta. On asiallinen ja kohtelias. Saa asiat vaikuttamaan vähemmän synkiltä, siltä että aurinko paistaa risukasaan vaikka kyseessä olisi oikeasti auringonpimennys. Tavallaan jollain tasolla suojelijan roolia pitävä.
Mutta kun osani luovuttaa viestikapulansa takaisin minulle tultuaan suorituskierroksensa päähän, tunnen oloni hyvin raskaaksi, kuormittuneeksi. Vaihtelu uuvuttaa. Olemme hyvä kombo, mutta raskas sellainen.
Mutta on helpompi näyttäytyä ulkomaailmalle sellaisena, kun mitä se vaatii. Olla yhteiskunnan normaaliuden muottiin sopiva ja maksaa siitä kalliisti. Jatkuva, vaaditun tunnetilan pikavippi. Ja vain siksi etten voi olla vain minä? Olla vain me? Olla minä ja ne? Olla mitä?
Jokainen varmasti tietää sen pienten lasten lelun. Sen mikä on puinen neliö, jossa on monta erimuotoista aukkoa joihin pitäisi laittaa oikeanmuotoinen palikka. Minä olen se neliö, minua on monta eri muotoa. Yhteiskunta on se palikka, mutta on vain yksi ainoa ja oikea palikka, joka sopii vain siihen yhteen ainoaan oikeaan aukkoon.
Luojalle kiitos (vaikka kaikkivaltiaaseen en uskokkaan) on myös hetkiä, kun olen oikeasti iloinen, onnellinen. Aidosti hymyilevä ja nauran vatsanpohjasta asti hysteerisesti. Nämä tunteet eivät välttämättä kestä pitkiä aikoja, enkä välttämättä edes myöhemmin muista niitä kokeneeni. Mutta niitä on, eivätkä ne ole kapulan välityksellä tehtyjä. Uskon, että vain kaikista läheisimmät ihmiseni huomaavat sen eron, joka on minun ja viestikapula- sankarini välillä.
Viimeviikkoina sisäinen puhuminen, väittely ja osien aktiviteetti on lisääntynyt. Oikeastaan sen jälkeen kun ollaan alettu käymään terapiassa. Jotkut osat tuntuvat läheisimmiltä, hieman ehkä selkeämmiltä. Heillä on kuuluvampi ääni. Ikäänkuin astuisivat nyt vasta kunnolla esiin tai tietoisuuteen. Muistikatkokset ovat myös ikävä kyllä lisääntyneet sekä niiden aikana tehdyt asiat. Samoin triggereihin reagointi. Jokatapauksessa, olen alkanut tekemään yhteen suttuvihkoon muistiinpanoja. Toivottavasti osaan niiden avulla tarkemmin teille kertoa osistani joku päivä, kun itsekkin olen kartalla hieman lähempänä afrikantähteä.
