Ahdistuksen Kauhisus

Ahdistaako? ”älä stresaa”, ”ota rennosti”, ”kyllä se siitä”, ”koitat vaan olla ajattelematta sitä”, ”sä vaan ylireagoit”, ”hengität vaan syvään”.

Kuulostaako tutulta?

Ennenkuin jatketaan, muistetaan kuitenkin että ahdistuneisuuden tunne on tervettä silloin kun se on hallittavissa mittakaavoissa, eikä niin että se hallitsee sinua. Tähän sopii sanonta tulesta: hyvä renki mutta huono isäntä. Täysin totta.

Jokaiseen elämään ja erilaisiin tilanteisiin kuuluu ahdistusta ja se myös tuntuu fyysisesti. Ahdistusta voi olla positiivista ja myös negatiivista. Uusi työpaikka jännittää ja ekat treffit. Jännittää eroaminen ja ekaa kertaa autolla ajo. Jännittää viedä lapsi ekaa kertaa hoitoon ja jännittää lentokoneella matkustaminen. Jännittää pienet sekä myös suuret asiat. Vatsa voi olla sekaisin ja tuntuu että sisältä repeää liitoksistaan. Sydän takoo kiihtyneemmin ja hengitys muuttuu pinnalliseksi, pelottaakin hiukan. Perhosia lentää vatsassa, nukkuminen on hankalaa ja pissattaakin jatkuvasti.

Kaikkia meitä jännittää ja se on hyvä. Tulee tunne että elämässä jotkin jutut kutkuttavat, laittavat asiat tuntumaan isommilta kuin ne oikeasti ovat, tai saavat asiat tuntumaan normaliarkeen verrattuna erikoisilta. Tavallaan intensiivisimmiltä, erityistä huomiota vaativilta.

Ahdistuksen tunne saattaa tilapäisesti lisätä jopa suorituskykyämme, tai kertoa jostain mahdollisesta vaarasta jonka vuoksi pitää olla varuillaan. Suorityskyky ei kuitenkaan jatku pitkäkestoisesti, vaan jatkuvan psyykkisen rasituksen vuoksi se alkaa jossain kohti tekemään karhunpalvelusta ja toimimaan päinvastoin. Se saattaa laumattaa meidät ja aiheuttaa ongelmia jokapäiväisessä elämässä.

Itse koen normaalia ja elämiseen kuuluvaa ahdistusta mutta minun ahdituksen eroispiirteenä on ”EP-lisä” joka tekee kärpäsestä härkäsen ja ahdistuu normaalia isommassa mittakaavassa aina pakokauhuun asti. Mitä huonommassa kunnossa olen henkiseltä tasapainoltani, sen enemmän tämä minuun vaikuttaa.

Kävin alkuviikosta työhaastattelussa toiseen työ- paikkaan ja aivan toiselle alalle ilman vaadittua alan koulutusta, ja voi veljet kuinka haastattelu ahdisti. Ahdistustani ei helpoittanut ystävien tsempit ja kehoitukset omana itsenäni olemisesta. Se kun ei aina ole niin yksinkertaista. Tsempit oli kyllä mukavaa kuultavaa sillä jotkut toivoivat että onnistuisin.

Pänttäsin hulluna kaikkia mahdollisia asioita joita minulta voidaan ehkä kysyä ja katselin erinäisiä videoita siitä miten annetaan hyvä vaikutelma. Koitin prepata itseni viimeisen päälle. Kun minut pyydettiin odotustilasta peremmälle tunsin kuinka nimeni sanominen aiheutti reaktion: tunsin kuinka silmissä musteni ja samaan aikaan niskaani/pääni aluetta olisi pistelty sadoilla neuloilla. Mieleni seisahtui hetkeksi mustaan aukkoon kunnes pääsin tästä shokkireaktiosta yli ja nousin kättelemään nimeni sanonutta henkilöä. Haastattelussa tunsin kuinka pumppu takoi rinnassa, keskittymiseni oli ajoittain kaikkea muuta kuin hyvää ja aikamoisella teatterilla vedin tunnin haastattelun läpi. Paikkojen esittelystä ei jäänyt juuri mitään muistikuvaa koska mieleni oli blokissa. Dissosin hyvin. Muistan kuinka kehuin tiloja hienoksi/ järkeviksi vaikka en juurikaan rekistöröinyt edes mitä minulle näytettiin. Joku olisi aivan hyvin voinut näyttää minulle simpukkaa niin olisin varmaan samat liirum- laarumit siitäkin kertonut. Hieno ja tilava simpukka, juu kyllä, oikein hyvä on.

Nyt haastattelun jälkeen ahdistaa odottaa tietää onnistiko minua vai ei. Pakonomaisesti koitan analysoida kaikkea mitä haastattelusta muistan aina haastattelijoiden elekielestä istuma-asentoon ja kynsilakan väriin. Entä miten itse suoriuduin? Puhuinko liikaa, nauroinko liikaa, olisiko pitänyt istua eritavalla, kättelinkö liian napakasti, miksi vastasin siihen kysymykseen niin, oliko paitani liian keltainen, katsoinko toista haastattelijoista liikaa, entä jos he eivät tykänneet hiustyylistäni, olisiko pitänyt laitta erilaiset kengät? Lista on loputon oravanpyörä.

Vielä kun edessä on paluu töihin 3viikon kestäneen sairaulomani jälkeen, koen olevani todella paljon normaalia ahdistuneempi viimeaikoina. Työpaikallani on huono ilmapiiri, stressaavaa ja sijaisilla paljon mennään jos niitä edes saadaan. Työtaakka on välillä epäinhimillinen ja työpaikkani on jo pitkään muistuttanut uppoavaa Titanicia jonka kannella jousisoittajat soittavat viimeisiä nuottejaan. Hyvin myrkyllinen työpaikka ihmiselle työskennellä jolla oma henkinen tila ei ole aivan priimaa.

Ahdistus tuntuu rinnassani isona painavana möykkynä mikä vain kasvaa. Haluaisin kaivaa sen pois mutta se on mahdotonta sillä vaikka ahdistus rintakehässä tuntuukin niin ei sieltä mitään konkerrttista löytyisi, vain sisäelimiä.

Ahdistaa normaalissa mittakaavassa, mutta ajoittain myös jotenkin eritavalla, lähinnä pakonomaisesti ja hyvin raastavasti. Jossain syvällä sisällä. Kun ahdistukseni kasvaa tiettyyn mittakaavaan se toimii triggerinä, sisälläni yksi EP alkaa reagoimaan tai sanotaanko että pääsee enemmän pinnalle.

Tuntuu kun joku olisi aivan järkyttävässä pakokauhun vallassa ja yrittäisi keinolla millä hyvänsä päästä pois. Itselläni on sellainen hyvin vahva tunne että emme kertakaikkiaan pysty menemään töihin ahdistukseltani. Ja pystymisellä en tarkoita ettenkö kykenisi astumaan taloon sisään saati vaihtamaan työvaatteita. Ei.

Tarkoitan että EP:ni ei missään nimessä halua mennä töihin takaisin ja itse en uskalla mennä töihin, koska pelkään, etten kykene haastavassa ympäristössä kontrolloimaan tätä EP:n tunnetta, tai että tämän EP:n ulostulo kasvaisi entisestään. Haluan pitää sen kontrollissa mikä on tällähetkellä todella hankalaa. Se ahdistus on lähinnä puhdasta pakokauhun tunnetta. Se huutaa, raapii, hakkaa, yrittää tehdä aivan kaikkensa päästäkseen pois. Ja minä ANP:na yritän pitää tämän tyypin aloillaan, ettei se väkisin tulisi pihalle tai pääsisi häkistään (eli minusta). Olen jopa hetkellisesti koittanut saada tähän tyyppiin yhteyden ja keskustella ”sisäisessä maailmassa” ilman molemminpuolista ymmärrystä. Minä ANP olen koittanut selittää että voisi hieman rauhoittua kun ei ole mitään hätää. Toinen vastaa huutaen lähinnä jotain ”et ymmärrä” ja pakokauhu- ahdistus jatkuu.

Koitan seuraavaksi antaa esimerkin miltä tuntuu kun tämmöinen ahdistunut EP yrittää väksisin tulla pinnalle. Toivotaan että onnistun.

Tänään mieheni kanssa ajoimme autolla sillä olin sopinut kaverini kanssa koiratreffit. Minua jännitti jo hirveästi se, kuinka oma remmirähjämme tulee suhtautumaan tähän uuteen tuttavuuteensa ja mitäs sitten, jos tuleekin ihan joku haaveri koirien kesken. Eli pohjalla oli jo valmiiksi ahdistunut lataus. Automatkalla tunsin kun ahdistustasoni lähti nousuun kun mietin asioita liikaa. Alkoi tuntua lisääntyvä paino rintakehän päällä ja jouduin hengittämään syvemmin että sain mielestäni tarpeeksi happea ja itseäni pidettyä rauhallisena. Niinhän kaikissa rentoutus- harjoituksissakin tehdään. Vedetään syvään henkeä ja lasketaan kymmeneen. Itse en kylläkää laskenut, vain hengitin.

Radiosta tuli musiikkia ja miehenikin jotain yritti keskustella, mutta en juurikaan kyennyt kuuntelemaan tarkkaan, saati paljoa vastailemaan, sillä kaikki keskittyminen meni itseni tarkkailemiseen ja hallinnassa pysymiseen. Lopulta mieleni ajautui tiistaihin joka olisi ensimmäinen työpäiväni uppoavassa Titanicissa. Se riitti että EP:ni tuli esiin.

Painontunne rintakehässä kasvoi lähes sietämättömäksi, tunsin pulssini kiihtymisen ja korvissani alkoi tinnittää. Hengitys oli työlästä. Pakokauhun tunne kasvoi ja jouduin ottamaan hieman etukumaran asennon ja katsomaan jalkatilaan. Oli tarve lähteä karkuun, jonnekkin, liikkuvan auton ovesta ulos, avata vyö ja hypätä ulos. Hieroin kasvojani koko ajan enkä tiedä miksi, huokailin ääneen. Huivi kaulassani oli liian tiukalla ja teki mieli repiä takki auki rintakehän kohdalta. Tunsin itseni huonovointiseksi. Keskityin täysin pysymään kasassa ja tuntui että EP yrittää puskea tajuntaan.

Sanoisinko EP:n esiinpyrkimistä sellaiseksi, kun tirehtööri astuu esiripun takaa valokeilaan merkkinä siitä että hän on paikalla. Minä yritän tirehtööriä estellä näyttämön takana parhaani mukaan ja revin takinhelmasta takaisin esiripun taakse ja yritän hallita. Mutta silti se pääsee livahtamaan, kerkiää saada oman osuutensa parrasvalosta ja melkein kerkiää tarttumaan mikrofoniinkin. Ja jos tirehtööri ei ole näyttämöllä niin ainakin katsojat huomaavat, kuinka esirippu liehuu kun sen kohdalla käydään tahtojen taistoa siitä kuka tekee ja mitä. Ja tämä tirehtööri ei toisi mukanaan iloa ja maagisia kokemuksia. Pelkästään pelkoa, ahdistusta ja pakokauhua.

Mutta koirani ei syönyt uutta kaveriaan ja minäkin pääsin ylitse tästäkin taistosta taas kerran erään EP:ni kanssa.

Hyvä lopputulos ellen sanoisi.