Helsingin psykologiset tutkimukset

 

Viimekerrasta kulunut taas kohtalaisesti aikaa, nyt en sitä teille pahoittele. Syynä siihen on puhtaasti turnausväsymys hoitavien tahojen kanssa.

Tapaamiset helsingissä HUS:in psykologisen työkykyarvioinnin lääkäreiden, hoitajien ja psykiatrin kanssa samalla, kun on käynyt omalla paikkakunnalla terapeutin ja oman psykiatrin kanssa ovat ottaneet veronsa. Tunnen itseni ylihoidetuksi. Hyvin uupuneeksi siitä, että samoja asioita pitää yhä uudelleen kaivella ja käydä läpi. Yhteensä helsingin käynteihin on mennyt ajallisesti yli kuukausi, ja ajomatkoihin mennyt 2h per suunta.

Alkuun tapasin psykologeja, sitten psykiatrin, taas psykologeja ja lopuksi toimintaterapeutteja. Tehtiin kongitiivisia testejä, aseteltiin kortteja oikealla tavallaa pöydälle, kasattiin oikeanlaisia kuvia palikoista, kartoitettiin aistiärsykkeiden vaikutusta, yhdistettiin pisteitä ja aakkosia, mitattiin nopeutta, piirrettiin muistista kuvia paperille, vastattiin musteläiskiin, testattiin luetunymmärrystä,testattiin muistia, tehtiin kotitehtäviä, täytettiin kaavakkeita, vastailtiin miljooniin kysymyksiin, valittiin oikeanlaisia ratkaisuja  kuviteltuihin tilanteisiin. Olisi myös ollut ryhmätehtäviä, mutta niistä minut vapautettiin impulsiivisuuteni vuoksi mikä oli hyvä päätös.

Oliko minun helppo käydä helsingissä tutkittavana? Ei ollut.

Mieheni ajoi 2 tunnin ajomatkan jokaisella käynnillä, sillä itse en osaa helsingin liikenteessä ajaa enkä rehellisesti sanottuna olisi muistanut mistä risteyksestä pitäisi kääntyä vaikka olimme ajaneet samaa reittiä jo monta kertaa. Jos mieheni ei olisi minua helsinkiin joka kerta vienyt olisi ollut mahdollista, että olisin itse jättänyt kyseisen lystin kesken.

Pelkästään rakennuksen oven avaaminen sai niskakarvani pystyyn, mutta hissin nappulan painaminen kohti viidennettä kerrosta nostatti niitä entistä enemmän. Loppusilaus tapahtui joka kerta vastaanottotiskillä mihin piti ilmoittautua. Siinä meinasin irrota jokaisesta solustani ja joiuduin pitelemään suurta vihan tunnetta sisälläni. Muutaman kerran jouduin vaihtamaan odotusaulaa jos samassa tilassa oli joku hyvin triggeröivä ihminen.

Vastaanotoilla istuin kuin patsas paikoillani. En ilmaissut mitään jos minulta ei mitään kysytty. Tunsin oloni käynneillä aina ahdistuneeksi, ärtyisäksi, kulmaan ajetuksi  ja hyvin vihaiseksi. Voisiko sanoa että olin kuin valmiiksi ladattu haulikko koko ajan. Tein vain mitä pyydettiin, puhuin kun vaadittiin.

Eräs työntekijä kysyi minulta ymmärränkö itse, että ulkoisesti minusta ei kykene lukemaan mitään mielialaa tai tunnetta. Olin kuulema kuin liikkuva patsas eikä hän osannut tulkita minua. Helpotin hänen ongelmaansa sanomalla rauhallisesti, että mieleni tekisi viiltää hänen kurkkunsa auki pankkikortilla. Tämän jälkeen työntekijä otti hätärannekkeen lähellensä. Totesin vielä perään että sisälläni kuohuu monta tunnetta, päässä kuuluu monta ääntä, mutta nielen ne syvälle sisimpääni ja sen jälkeen ympäröivä maailma näkee patsaan joka vaikuttaa tyhjältä sisältä, vaikka on oikeasti kierosti hymyilevä troijan hevonen.

Jonkin verran tein persoonallisuustestejä psykiatrin kanssa. Niitä en ole ikinä ennen tehnyt. Psykiatrin mukaan tipuin lähes jokaiseen kategoriaan. Myös empatia puoleni oli hyvin vähäinen. Rorschachin musteläiskätestin reputin. Vain yhteen korttiin vastasin niinkuin keskiverrollisesti terveet henkilöt vastaisivat.

Huomena, eli 27 päivä kesäkuuta on viimeinen käyntini Helsingissä. Silloin kokoontuvat kanssani työskennelleet henkilöt ja saan virallisesti analyysin itsestäni, sekä ennusteen tulevasta.

Omat oireeni pahenivat hieman tämän hoitojakson aikana,ja Lääkkeet jotka olin lopettanut aikaisemmin täytyi aloittaa uudelleen. Kyynisyys, vihantunne, ja impulssiivisuus lisääntyivät, kuten myös itsemurha- ajatukset lisääntyivät ja niihin liittyvä osa alkoi olla enemmän taas aktiivinen. Tuntui kuin itse ihmisyys olisi häilynyt. Näin muut ihmiset oudosti. Aivan kun katsoisi muuta maailmaa lasin takaa eikä saa kontaktia kehenkään ja tuntuu, että minä en kuulu siihen maailmaan. Katselin muita kuin monimutkaista laskukaaviota. Tutkiskellen ja kuitenkaan ymmärtämättä mitä näkee edessään. Ajauduin hiljalleen kauemmas sieltä, missä kaikki muut olivat. Tuntui että kaikki asiat joita olin työstänyt tähän asti palasivat uudelleen eteeni kulman takaa. Itseään vastaan on uuvuttavaa tapella.
Oma terapeuttini on lomalla. Tämä hieman huolettaa sillä nyt meiltä puuttuu kanava jonne puhua. Toisaalta terapeutin loma on hyvä asia, sillä viimekerralla hän näki pienissä määrissä jotain mitä olen koittanut piilotella. Hän kysyikin onko mahdollista, että saisin kaikki osani esiin joskus tulevaisuudessa.

Hän odottaa innolla kyseisiä tapaamisia. Itseäni ne puolestaan pelottavat.

hyvinvointi mieli terveys oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *