I Can Hear Voices, vol 1

Sisäinen puhe on aivan mahdottoman loistava asia ja samaan aikaan hyvin mystinen myös.

Kuulemme äänen sisällämme, joka ei kuitenkaan ole ääni siinä merkityksessä, miksikä se yleensä mielletään. Ei ole ulkoinen ärsyke. Sitä kuvaillaan yleensä ihmisen omaksi, täysin omanlaiseksi sisäiseksi keskusteluksi, jopa itsepohdiskeluksi. Se on omanlaistansa automaattista ajattelua, joka auttaa meitä saamaan asioihin perspektiiviä, tsemppaa eteenpäin, vahvistaa itsetuntoa, havannoi asioita ja auttaa jaksamaan. Se on jokapäiväistä puhetta joka usein teemme tiedostamattamme, sillä ihmismieli on sen olemasaoloon ja käyttämiseen niin tottunut. Olemme kasvaneet yhteen sisäisen äänemme kanssa.

Kaikki varmasti  ovat käyneet vuoropuhelua itsekseen. Toiset jopa toisessa tai kolmannessa persoonassa. Mitä etäännyttävämpi sisäinen ääni on, sitä paremmin se tuo perspektiiviä ja on tehokkaampi itsepuhumisen muoto, kun vertaa esimerkiksi vain minän puhutteluun ”minuna”.

Mutta se mikä voi auttaa arjessa/ vaativissa asioissa eteempäin ja voimaannuttaa, voi myös tehdä päinvastaisen reaktion ja kirjaimellisesti musertaa kasaan. Varsinkin alakuloisuuteen/ masennukseen taipuvaisilla ihmisillä. Tällöin on riskinä, että terve itsepuhuminen muuttuu soimaavaksi, vähätteleväksi, syyllistäväksi, jopa vihaiseksi. Sopivassa suhdanteessa itsekriittisyys on tervettä, mutta ei enää silloin kun se muuttaa sisäisen auttavan äänen tuomiopäivää huutavaksi, eikä enää auta henkilöä selviytymään tämän elämässä vaan pikemminkin kuluttaa henkisiä voimavaroja. Löyhässä hirressä ei ole hyvä roikkua, varsinkaan jos sen on itse itselleen luonut.

Sisäisen keskustelun mukana tulee myös esiin aidot, tunnepitoiset ajatukset jotka ihminen yleensä pyrkii piilottamaan kohteliaisuuden tai hyvien käytöstapojen varjolla. Sellainen sisäinen, rehellinen monologi joka on piilotettu vastapuolelta ja jota ei yleensä sanota ääneen. Olet varmasti joskus kuunnellut jotain hyvin raskasta ihmistä ja itseksesi miettinyt ”voi vittu, ei voisi vähempää kiinnostaa”. Sisäisessä vuoropuhelussa tuo ärsyyntymisen tunne ja kyrsiintyminen on sallittua, ja sen pystyy purkamaan itsestään sisäisellä äänellään silloin, kun sen sanominen ulkoisella äänellä ei ole soveliasta.

No mistä me sitten tunnistamme tämän sisäisen äänemme?  Tuon ajatuksiemme autonomisen työvälineen.

Itse vastaisin tuohon kysymykseen seuraavanlaisesti: Se tuntuu omalta ja kuulostaa omalta, vaikka sillä ei selkeätä ääntä olekkaan. Se toimii aina mukana olevana kriitikkona, oman elämän elokuva- arvostelijana joka on taustalla valmiina tekemään muistiinpanoja. Se kokee asiat yhdessä, on osa minuuden kokonaisuutta, toimii itseni jatkeena. Se toimii johdatellusti, ei omana ”itsenään” omine ajatuksineen. Ei omaa omaa persoonaa, vaan on osa minuutta.

Siinä missä sokea tarvitsee valkoista keppiänsä apuvälineenä itsensä jatkeeksi, tarvitsemme me yhtälailla sisäistä ääntämme käsitelläksemme elämässämme tapahtuvia asioita.

Seuraavassa postauksessani (i can hear voices, vol 2)  kerron mitä tarkoittaa, kun sisäisiä ääniä onkin useampi kuin se yksi kappale, ja jokainen on erillinen osa itsestäni ja jokainen on omanlaisensa.