I Can Hear Voices, vol 2

Tässä se toinen julkaisu, minkä aikaisemmassa postauksessani lupasin.

Nyt hypätään niin syvälle sisäiseen kosmokseen, että en tiedä saanko tätä asiaa teille avattua mitenkään loogisesti. Yrittänyttä ei laiteta, joten lähden suunnistamaan linnunradalle. Tähän tarvitsen depersonalisaatiota, tai ainakin siltä minusta tuntuu että saisin kiinni siitä punaisesta narusta joka kosmoksessa roikkuu, kaukana mutta silti näkyvillä. Vaikea aihe joka vaatii tietyn mielentilan avautuakseen, sillä pitää sukeltaa itseni sisälle, löytää meidät. Onneksi musiikki on hyvin vahva, erittäin tunnepitoinen triggeri minulle, joten hyödynnän sitä tässä kirjoittaessani.

Eli ne kuulemani äänet, erilaiset äänet kuin se aidosti oikea sisäinen ääni.

Ne ovat yhtä kuin osieni äänet, minun sisäiset ääneni ja kasvottomat kasvot joita ei yksinäiset lampaat huomaa vaikka kävelen heidän joukossaan, kääriytyen johonkin joka naamioituu ympäristöön.

Lihallinen keho, yksi kuori joka pitää sisällään niin monta muuta. Hiljaisia sieluja kasattuna menneisyydestä joilla on jäljellä vain ääni ja tunne, vain yksi keho jonka kautta elää. Olemme yksi ja samaan aikaan niin monta. Minun ääneni ovat yhtä kuin osani. Osani ovat yhtä kuin minä.

Ne ovat kaukana, silti hyvin lähellä. Lähes kosketeltavissa. Kun kulkee pimeässä metsässä aistii kuin joku seuraisi, katselisi, on piiloutuneena hämärään. Minä olen se synkkä metsä valoisan polun ympärillä, jossa kaikuu hentoja kuiskauksia ja kovia huutoja. Vaikka pelottaakin, silti pystyn vielä kulkemaan näkemääni polkua, samalla kuullen heidät, ymmärtäen heitä. Mutta pidän katseeni eteempäin suunnattuna valoisaa polkua kohden, ja syleillen ympärilläni olevaa pimeyttä, syleilen meitä.

Joskus äänet ovat hyvinkin voimakkaita muttei puhe- äänellisesti, enemmänkin intensiivisesti. Täynnä tunnetta. Lähes pidättelemättömiä. Kuplivia. Minun osistani jokainen on hyvin vahva. Hyvin usein on pienestä kiinni, etten kaadu matkallani ja kadota valaistua polkuani, kun joku toinen haluaa kokeilla miltä tuntuu valossa kävellä.

Jokaisella on oma värinsä ja oma äänetön ääni, jonka vain sen äänen tuoman tunteen perusteella pystyn tunnistamaan. Ei vielä sanotuja nimiä. Vain mielikuvat millainen hahmo äänen ja tunteen takaakse naamioituu. Sisältäpäin he kaikuvat, puhuvat. Koittavat päästä jonnekkin. Esille. Olemaan olemassa. Tuntemaan vapaasti. Toteuttamaan itseään. Auttamaan.

Ne ovat raadollisia, hyvinkin tuskaisia välillä, mutta myös iloisia ja lohdullisia. Varjot jotka seuraavat aivan takan, seuraavat jokaista askelta ja tarkkailevat, sisältäpäin, jakavat sisäisen maailman. Ne keskustelevat, kertovat asioita, omia näkemyksiään ja mielipiteitään. Niiden sisäinen ääni ei ole omani, se on ulkopuolinen ja erillinen omista ajatuksistani. En voi ohjastaa niitä tai vaikuttaa niiden olemassaoloon. En vaikuttaa siihen kuinka voimakkaat äänet ja niiden tunteet ovat. En päättää koska ne tulevat tai menevät. En päättää kauanko ne kestävät. Ne eivät ole äänessä jatkuvasti, vain silloin tällöin, aina ajoittain, purskahdellen esiin. Vaihdamme ajatuksia, lauseita, tunnetiloja.

Kutsun sitä kyläilyksi. Joku tupsahtaa kylään minuun. Kuin kasa vanhoja tuttuja joista osa käyttäytyy kuin olisi jotenkin korkea- arvoinenkin olento. Voin joskus jopa sisäisesti nähdä kuinka joku heistä hymyilee yrittäessään saada minut toimimaan toisin, toimimaan niinkuin itse haluaisi, tekemään jotain joka ei ole oma tahtoni, ei oma sisäinen ääneni. Keho on minun ja minä johdan valtakuntaamme ja pidän järjestyksen, ainakin toistaiseksi.

Osien äänten mukana tulevat elävät mielikuvat, valvunet, sisäiset elokuvat, takaumat, kipeimmät muistot ja suurimmat ilot, jotka vain minä voin nähdä ja tuntea. Joskus ne ovat pullantuoksuisia, joskus pelkkää kuoleman katkua. Ne pystyvät pysäyttämään tilanteet ja kertomaan miten he näkevät niiden jatkuvan, tai näyttävät jotain menneisyydestä, palauttavat muistoihin tai arvailevat mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ne elävät hieman erilaista todellisuutta jonka näyttävät minulle.

Ne iloitsevat, haluavat juosta keväisellä kedolla ja nauttia viilentävästä tuulesta. Haluavat satuttaa, tuhota ihmisen ja katsoa virestä kun lämmin veri virtaa elämän mukana. Kadehtivat ja ovat katkeria, toivovat epäonnea. Haluavat auttaa ja tuntea myötätuntoa, oppia tuntemaan oikeita tunteita kuten oikeat ihmiset. Ne haluavat olla yksin, rauhassa kaikelta, jopa itse maailmalta. Pitävät laiskottelusta ja olemisesta. Haluavat puurtaa loputtomiin. Ne nauttivat hetkistä ystävien ja perheen kanssa, kokevat iloa. Haluavat kokea olevansa elossa, rakastavat vaaran tunnetta. Ovat extroverttejä, kiinnostuvat kaikesta. Ne uhmaavat rajoja, niiden elämässä ei ole auktoriteetteja. Kujeilevat ja tekevät kaikesta huumoria ilman huolta huomisesta. Itkevät peloissaan kuin pienet lapset, pelkäävät ja kokevat tuskaa. Pitävät järjestyksestä ja tehokkuudesta, eivät siedä mitään muuta. Ne tuntevat syvää vihaa, niin syvää ettei sitä kykene sanoilla kuvaamaan.

Kaikista niistä monista, muutaman osan ääni on ehodottomasti eniten esillä, mutta onneksi lyhyitä hetkiä yleensä. Ei toki aina. Näiden tuomat tunteet ovat vaikeita tukahduttaa, niiden puheääni ja tunnetilat intensiivistä, mielikuvista puhumattakaan. Ajoittain pelkään että juurikin nämä ovat ne jotka kamppaavat minut polullani jota kuljen.

Tässä muutamista esimerkki:

• Yksi äänistä kuuluu lapselle. Tämä on leikkimielinen kujeilija ilman rajoja. Hän keksii mitä ihmeempiä asioita toteuttaakseen, ja se tunnetila joka hänen mukanaan tulee on lähes pidättelemätön, täynnä iloa ja maksimaalista innostusta. Oikein kupliva kerrassaan, pidän kovin tunteesta. Voisin kuvailla hänet Jim Carrey tyyppiseksi. Te ketkä olette kysisen näyttelijän elokuvia katsoneet, tiedättee kyllä mitä haen kuvauksellani takaa. Älyvapaata toimintaa lapsen riemulla. Tämän äänen kanssa on huvittava keskustella, tai lähinnä yrittää puhua järkeä hänelle. Myös tunnetilaa on vaikea vastustaa, sillä se itsensä toteuttamisen riemu on jotain suunnatonta. Tämä tyyppi on halunnut muunmuassa maalata auton sisustuksen munkin kuorrutteella. Siinä asiassa en antanut periksi, niin ei onneksi käynyt.

​

• Tunnekylmä analyytikko. Häntä ei juurikaan mikään hetkauta suuntaan taikka toiseen. Ei arvosta ihmisiä rotuna, ei arvosta ihmisten elämää. Joku menehtyy? Se on ok, sillä sitä elämä on. Ei kykene samaistumaan ihmisiin tai näiden tunnetiloihin. Ei tunne empatiaa/ sympatiaa. On oppinut teeskentelemään imitoinnin kautta tunnetiloja joita tilanteissa vaaditaan kuitenkaan tuntematta mitään aitoa tunnetta teeskentelyn takana. Miettii ja havannoi vain analyyttisesti, on kylmäkiskoinen. Tarkastelee ja pohtii ihmisten tunteita ja reaktioita tutkimusmielessä. Hokee että ”ei ole meidän ongelma, ei hetkauta meidän elämää, ei kosketa meitä, mitä sitten, miksi pitäisi kiinnostua asiasta”. Suorittaa, tulee, tekee tehtävänsä ja lähtee. Pitkään mietin millaisella hahmolla tätä lähtisin havainnoimaan mikä olisi tarpeeksi lähellä. Pitkän pohdinnan jälkeen tuli mieleen Jagen H´ghar, Game of Thronesista. Hyvin kylmäkiskoinen ihminen, jonka naama pysyy peruslukemilla jota mikään ei liikuta, ei edes kuolema.

• Vainoharhainen ylitulkitsija. Kyseenalaistaa kaiken, kokee että jokaisella asialla on joku toinen takoitusperä. Ylitulkitsee asioita, ihmisiä, eleitä, ilmeitä, jopa omia reaktioitaan. On jokseenkin hieman arka. Vetää johtopäätöksiä olemattomista asioista, kuten jos joku huokaisee eritavalla kuin ennen, ei vastaa viestiin vaikka on sen nähnyt tai on jotenkin käytökseltään poikkeava ”normaalista”. Kokee herkästi että jää ulkopuolelle tai että häntä kohtaan ollaan salailevia, tai että hän on tehnyt jotain jonka vuoksi toinen käyttäytyy omituisesti. Hieman pakonomaista ajattelutapaa. Tapanani on ajoittain kysellä lähipiiriltäni ”onko meillä kaikki ok”, jonka avulla saan sisälleni rauhan ja äänen vaimenemaan ennenkuin lumipalloefekti on kerinnyt liian pitkälle. Voisin kuvailla ihan hiukan Monk- maiseksi ilman puhtauteen liittyvää ocd- käyttäytymistä.

• Päätä elämäsi- ääni. Tämä on jännä osa, koska sillä ei ole sellaista tunnelatausta joka aitoa kuolemista toivoisi, mutta ikäänkuin haluaa avittaa siihen ratkaisuun. Kehoittaa ajamaan vastaantulevaa rekkaa päin, näkee minut kuolemassa useilla tavoilla ja näyttää niistä sisäisen valveunen/ näyn. Joskus kellun vesistössä vereni keskellä, joskus olen hirtettynä korkeimman kuusen latvaan häämekossani. Joskus kävelen auton alle ja torsoni repeytyy törmäyksen voimasta. Se miettii mitä omituisempia tapoja miten voisi kuolla ja haluaa kertoa niistä. Haluaa tehdä niistä jotenkin taiteellisempia, kauniimpia, taidetta. Hieman sadistisia piirteitä. Se haluaa että kuvittelen miten voisin päättää elämäni. Ikäänkuin haluaisi pakonomaisesti testata että olemmeko elossa tai sattuisiko kuolla ja millainen reaktio olisi. Yleensä totean kylmästi että ”ei tänäänkään” ja pyydän kohteliaasti poistumaan.  Hän on vähän kuin oma viikatemies, kohteliaan charmantti, herrasmiesmäinen. Ehdottaa kuolemista tavalla X, jos se ei sovi niin hän ehdottaa sen sijaan tapaa Q. Ei painosta tai pakota, lähinnä kertoo vaihtoehdoista. Onneksi minulla ei mitään hinkua ole päättämään päiviäni (ainakaan vielä).

​

• Selviytyjä. Tästä kerroinkin jo yhdessä aikaisemmassa postauksessani (tunteiden teatteri). Tämä on jonkinsortin suojelija joka ottaa automaattivaihteen päälle ja hyppää puikkoihin kun joku tilanne on sellainen, etten siitä itse välttämättä hyvin suoriutuisi. Hän on vakaa, kohtelias, osaa toimia normaalina yhteiskunnan jäsenenä. Ei mitenkään uhkaava, tuntuu lähinnä isovelimäiseltä.

• Hyde. Hyvin äkkipikainen. Tulistuu 0-100 alle sekunnissa ihan pienistäkin asioista. Viimeksi siitä että jauhelihakastike oli väärin tehty. Ei kykene hillitsemään itseään, ilmeitään, eleitään. Ei juurikaan keskustele tai etukäteen varoittele, yleensä kiroaa  jonka jälkeen popsahtaa vaan paikalle. Ei kykene rauhoittumaan ja päästämään irti vihantunteesta. On katkera, pitkävihainen, jollain tapaa sadistisia piirteitä. Hyvin intensiivinen ja vaikea kontrolloitava. Lääkityksen jälkeen on ollut vähemmän hänen kyläilyjään mikä on todella hyvä, sillä jossain kohtaa oltiin jo siinä pisteessä että tämä tyyppi oli hyvin paljon mukana päivittäin. Ja se ei ollut kovin hyvä kombinaatio kuten varmasti voitte arvata.

Näitä ääniä/ tunnetiloja on vielä lisääkin mutta tämä riittäköön tältä erää. Sanotaanko vielä sen verran, että luojalle kiitos siitä että osaan suhtautua mustalla huumorilla kaikkeen tähän. Ilman sitä olisin varmaankin pehmustetussa huoneessa. Huumori on tärkeä selviytymiskeino.