Lukkotila/ Blackout

isolating3.jpg

Viimepostauksesta onkin jo aikaa, on ollut vähän kaikenlaista kiirusta viimeaikoina.

Puhutaampa tunnelukoista. Itse nimitän niitä black- out kohtauksiksi sillä se on mielestäni osuvampi nimi.

Kävin tänään toisen kerran tapaamasa terapeuttiani. Hän on oikein mukava mies ja vastaanotto on kuin rikkaan kartanonomistajan olohuoneesta. Painavia puuovia joista on maali ajan saatossa halkeillut, puiset kuluneet lattiat, paksut samenttiset verhot jotka tyylikkäästi ovat ylipitkät ja laskeutuvat hieman lattiapintaa vasten. Tuolit ovat isot ja muhkeat, niihin istuessaan voi tunea kuinka pehmeys ottaa syeilyyn. Taustalla soi klassinen musiikki muttei liian kovalla, juuri sen verran että se antaa vaikutelman seesteisyydestä.

Vastaanottohuone on iso, istumme nurkkien ääripäissä mikä on hyvä asia, sillä henilökohtainen tila on tärkeää, pitää voida hengittää vapaasti. Toisaalta välimatkamme tuntuu liiankin pitältä ja minulla on vaikeuksia hahmottaa auttajaani kunnolla, vaikka katsoisin silmälasieni läpi. Valo paistaa yhdestä suuresta ikkunasta sisään terapeutin takaa, voisiko se luoda illuusion siitä, miksen häntä aina selkeästi koe näkeväni, vai onko kyse dereaalisaatiosta. En osaa vastata.

Terapetti itse pukeutuu tyylikkään casualisti. Ääni on rauhallinen, jokseenkin matala ja olemus helposti lähestyttävä. Uteliaan lempeä ellen sanoisi. Osaa terävästi tarkkailla minua ja löytää vihjeitä joihin tarttuu nopeasti. Hän saa oloni tuntumaan turvalliselta, ei pakota puhumaan mutta osaa johdatella keskustelua ja ymmärtää antaa tilaa kun havaitsee että minulla on vaikeuksia omien osieni/ tunteideni kanssa.

Terapiakäynnit ovat, ikävä kyllä, aivan liian lyhyitä. 45 minuuttia tuntuu vain 5 minuutilta sen jälkeen kun on nojatuoliin uppoutunut. Läpikäymistä on niin paljon, että on ymmärretävää ettei aika millään riitä, vaikka kuinka sitä toivoo. Istuntojen jälkeen on jäänyt hieman sekava olotila ylle, ikäänkuin ajatustoiminta miljoonille kierroksille. Tuntuu että olisi juuri sohaistu muurahaispesään ja saatu koko keon väki hälytysvalmiuteen horrostilasta, jonka jälkeen ei tapahdukkaan mitään. Väärä hälyytys vai oliko sittenkään. Muurahaiset jäävät sekavina pyörimään kekonsa ympärille yrittäen ymmärtää mitä juuri tapahtui, kuka tuli ja teki mitä ja minne katosi. Siltä se aikalailla tuntuu.

Tänään terapeuttini yritti saada hyvin karkeata kokonaiskuvaa minusta, persoonistani/ osistani ja kuinka monta niitä on. Halusi päästä tuntemaan minua pikkuhiljaa paremmin. Se on hyvä että haluaa tutustua työmaahansa, niinhän ne pätevät urakoitsijatkin tekevät. Tutustuvat ensin alueeseen ja tontin pohjaan ennenkuin siihen voi suunnitella rakentavansa mitään talontapaista päälle.

Keskustelimme tunnetiloista, miltä ne tuntuvat ja mikä niitä laukaisee, onko triggerit tiedostettuja vai mysteerejä. Mitä tapahtuu kun tunnen niiden tulevan ja mitä teen siinä tilanteessa. Onko ne hallinnassa vai hallitsevatko minua, tai hallitaanko me yhdessä. Onko sopusointua tai tiettyjä sääntöjä. Kuinka ja koska ne tulevat tai menevät. Miten tahtoisin pärjätä niiden kanssa ja kuinka olen muuttunut omasta mielestäni vuosien saatossa siitä persoonasta, jonka olen joskus kokenut ehyeksi minäkseni. Ja onko tämä silloinen minuus oikeasti ollut aito ydinminä, vai joku olosuhteiden pakosta kyhätty, väliaikainen kantava ANP- minuus joka on silloista elämäntilaa kyennyt hallitsemaan.

Suoraan sanottuina en itsekkään enää tiedä kuka olen, kuka olen ollut, onko entinen minä sittenkään oikea minä ja millainen oikea ydinminäni on, jos sellaista enää on edes olemassa. Muistaakseni joskus olen tuntenut oloni ehyeksi, palapeliksi jossa on selkeä kuva ja kaikki palat ovat näisti paikoillaan oikeilla kohdilla. Nyt tuntuu että palapelistä puuttuu kuva ja palaset eivät mitenkään löydä oikeaa kohtaansa. Olo on keskeneräinen ja vieras.

Terapeuttini kysyi minulta jossain kohtaa istuntoa, että miltä minusta nyt tuntuu. Vastasin mahdollisemman yksinkertaisesti yrittäen välttää avaamasta tunnetilaa enempää. Vastaukseni oli että ahdistaa. Kun hän alkoi johdattelemaan keskustelua siihen suuntaan että olisin kertonut mikä ahdistaa, miksi, mikä sen herätti ja miltä se tuntuu. Sain sanottua etten pidä siitä, että tiedostan minkä vuoksi tässä mahtavan pehmeässä nojatuolissa istutaan.  En pidä siitä, että muurahaispesää jonka haluan jättää rauhaan mennään tonkimaan. Kun hän kysyi mitä sellaista sieltä lötyy mikä ahdistaa, tuli minulle blackout. Tunnelukko.

Kuulin kun terapeutti puhui ja kuulin kaikki sanat kuin luolassa kaikuu puhuttaessa, mutta en sisäistänyt niitä kunnolla ja katseeni hakeutui pöydällä olevaan kelloon jonka läpi katseeni jatkui. Katsoin kelloa mutta en kuitenkaan katsonut. Ympärisö hieman sumeentui, aivan kun joissain puhelimen kuvanmuokkaus filttereissä. Paitsi että nyt ei ollut kyseessä mikään kiva selfie-filtteri mikä toisi jotain helvetin boheemia tyyliä, vaan yksinkertainen ja tehokas selvitytmis- filtteri.

Sitten se tuli. Tunnelukko. Black- out kohtaus. Menin kuplaan itseni sisälle, lukittauduin huoneeseen jossa oli hilajista ja turvallista. Ei ajausta, ei sanoja, vain iso tunne joka naamioidaan joksikin aivan muuksi, lähes teeskennellään ettei mitään tunnetta edes ole. Ei alkua eikä loppua. Keho ei tunnu keholta, ei omalta lihalta. Tuntuu pehmeältä, ikäänkuin ei olisi ihoa piirtämässä ääriviivoja.Tummaa, sumuista, ei kirkkaita värejä. Tällä peitetään jotakin, jotakin jota ei tahdota näyttää tai kokea. Jotain josta ei tahdota puhua. Jotain joka on tehty olemattomaksi vaikka siellä se jokin selkeästi on. Ikäänkuin lapsi joka piilottelee takanaan ilmapalloa, mutta pallo näkyy selkeästi, sillä se leijailee iloisen punaisena lapsen pään yläpuolella huutaen olemassaolostaan, mutta lapsi kieltää että niin olisi.

Uppouduin täysin olemaan omassa maailmassani, eristäen itseni ja ikävän asian välille tunnelukon. Oman turvamuurini, laatikkoni. Mikään mikä ei pääse ulos, ei ole olemassa. Asiat ovat helpompia käsiellä, tai niin ainakin uskottelen itselleni sillä tiedän millainen halliton tunneryöppy tulisi jos sen piilotetun salaisen tuntemukseni päästäisin ulos. Joten parempi olla vain ”sisällä”. En edes enää tarkalleen iedä mitä piilottelen, joskus olen varmasti muistanut. Tiedostan vain että se on jotain mitä ei päästetä ulkoilmaa hengittämään.

Hetken kuluttua tästä tilasta aloin palaamaan takaisin ja olemaan taas läsnä, orientoituneempi. Sanoin terapeutille että pieni hetki, uppouduin hetkeksi ja nyt on hiukka hankalaa. Hän odotti rauhallisena ja sanoi että ei kiirettä. Kun pääsin pois turvahuoneestani ja terapeutti kysyi mitä tapahtui, selitin hanelle hyvinkin rationaalisesti lähes saman, mitä yläpuolelle olen kirjoittanut. Sitten se tuli, taas uusi kimurantti kysymys jossa hän pyysi kuvailemaan tuntemuksia kaiken mainitsemani takana. Tälläkertaa en paennut emotionaaliseen laatikkooni, mutta en saanut sanoja suustani ulos kun yritin pohua. Olin läsnä mutta blokki oli edelleen käynnissä. Aina kun koitin jotain sanoa, tuntui että ajatus katosi kokonaan heti, kun se oli tullut mieleeen. Tai sitten mielessäni ei liikahtanut yhtään mitään  ajatusta, pelkkää tyhjyyttä, aitioutta. Olin kuin kala kuivalla maalla kun auoin suutani ja tein käsillä eleitä, mutta mitään en saanut artikuloitua ulos. En mitään.

Tämän jälkeen vaihdoimme aihetta ja varasimme tulevan ajan.

Edistystä on se pienikin edistus.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *