Pätkiikö Päässä?

0267adbdf61823bb656e19914ccc4329.jpg

Annoin valtuuden miehelleni valita, mistä asiasta seuraavaksi kirjoittaisin. Valinta osui yllättävän loistavaan aiheeseen, joka vaikuttaa paljon arjen sujumiseen, sekä myös mieheni jaksamiseen.

Keskustellaan muistikatkoista. Dissosiatiiviseen häiriöön kuuluu luonteenomaisesti myös muistikatkot sekä amnesia.

Käydään läpi nopeasti joitain amnesian alueita:

– paikallinen, jolloin amnesia käsittää jonkun ajanjakson. Usein osan traumasta ja sen jälkeisestä ajasta.

– valikoiva, kun henkilö muistaa vain pieniä palasia tietystä ajanjaksosta.

– jatkuva, kun amnesia alkaa tietystä ajankohdasta ja jatkuu nykyhetkeen.

– yleistynyt jollon henkilöllä ei ole minkäänlaisia muistikuvia menneisyydestään

– systematisoitunut, jolloin amnesia rajoittuu vain tiettyyn informaatiokategoriaan kuten paikkaan/ ihmiseen.

(lisää informaatiota ammesiasta voi käydä kuikuilemassa mm täältä: https://traumajadissosiaatio.fi/dissosiatiivinen-amnesia/)

Terapeuttini pyysi viimekäynnillä miettimään elämäni janamaiseksi, ja miettimään mitä kaikkea siitä muistan. Loogisesti ajateltuna janalle kykenee sijoittamaan pelkästään ajallisesti ajateltuna kohdat syntymälle, koulun aloittamiselle, ylä-asteelle, ammattikoululle, valmistumiselle, täysi- ikäisyydelle, ja jopa arvioidun ajan omalle kuolemiselle.

Mutta entäs ne kaikki muut asiat? Ne mitä on matkan varrella tapahtuneet? Ajan virstanpylväiden välille jäävät jutut?

Muistan että 15 vuotiaana muutin olosuhteiden pakosta (en rupea asiaa enempää avaamaan) synnyinkodista pois omaan vuokra- asuntooni. Kävin vakituisena sijaisena töissä ja töiden ohella opiskelin ammattikoulussa. Pian löysinkin ex- mieheni (saatanan ison virheeni) ja muutettiin nopealla tahdilla yhteen ja heti perään kihloihin. Miehen puolelta alkoholismia, vähättelyä, henkistä väkivaltaa. Minun puolelta toisen elättämistä ja tästä huolehtimista jonkinsortin äitihahmona.

Jossain kohtaa muutettiin eri kerrostaloon. Alkoholismia, väkivaltaa, manipulointia, henkistä pahoinpitelyä, kavaltamista, valehtelua, vastuuttomuuta, hyväksikäyttöä (rahallista ja sitä toista myös), toisen elättämistä, jatkuvia konfliktitilanteita.

Hain lainaa ja ostin ensimmäisen omistusasuntoni. Yllämainitut jatkuivat mutta mukaan tulivat exäni katoamiset. Seitsemän vuotta olimme yhdessä. Seitsemän liian pitkää vuotta. Minulla ei ollut uskallusta luovuttaa, ei rohkeutta lähteä. Odotin syytä, joka oikeuttaisi jättämiseen. Sitten se tuli, sain kuulla pettämisestä. Oli juhlan aika, kirjaimellisesti. Uusi vuosi ja uusi alku. Ainakin minulle.

Otin eron. Viimeinkin väsymystaistelu oli ohitse!

Olin noin 1 vuoden vapailla markkinoilla ja otin vapaudestani kaiken ilon irti. Jopa siinä mittakaavassa etteivät läheisimmät ystäväni enää tunnistaneet minua, sillä käyttäytymiseni ja luonne oli täysin muuttunut. Myös työpanokseni kärsi sekä ravitsemukseni. Itse en asiaa sellaisena nähnyt. En tietenkään. Minulla oli hauskaa ja tunsi eläväni.

Näin jälkikäteen mietittynä olin kyllä täysin hakoteillä elämässäni ja hain jotakin jatkuvalla juhlinnalla ja miesten kanssa vehtaamisella. Tein lähes kaikkea sellaista mitä kohtaan minulla normaalisti on hyvin tarkat rajat ja korkea moraali. Jälkikäteen mietittynä, kyse saattoi olla dissosiaatiostani ja jostain osani aktivoitumisesta.

Sitten tapasin nykyisen mieheni. Päämäärätön, itsetuhoinen rellestämiseni loppui kuin seinään. Ystävien mukaan se muutti minua taas aivan toiseen suuntaan. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa oli hyvä olla, helppo olla. Ei tarvinut olla varuillaan ja pelätä. Ei tarvinut huolehtia saati olla ahdistunut jatkuvasti. Oli turvallista, tavallista. Kaikkea muuta kuin mihin olin aiemmassa suhteessani tottunut.

Hän muutti luokseni koiriensa kanssa, laumaan otettiin vielä yksi narttupentu ja hetken kuluttua ostettiinkin oma talo maalta. Sillä oma tupa = oma lupa. Ja muutenkin vihasin kerrostaloelämää, luontoihminen kun olen. Tarvitsen tilaa ympärilleni, paljon. Ei betonihelvetissä voi vapaasti hengittää, saati mennä pihalle heti herättyään kahvikuppi kädessä alusvaatteisillaan nauttimaan ensimmäistä kofeiiniannostaan. Tai toki voisi, mutta se keräisi kyllä naapureiden paheksuvia katseita sekä uteliaisuudesta raottuvien kaihtimia. Ja varmasti olisi talonyhtiön kokouksen asialistalla top 5 joukossa.

Tämä aihe lähti hieman laukalle, joten koitetaan palata ytimeen takaisin.

Lapsuuteni on hyvin pitkälti sumunpeitossa. En muista juurikaan mitään asioita. Vain kaikki traumaattinen ja epämiellyttävä informaatio/ kokemukset ovat jääneet päällimmäisiksi ja nekin ovat sirpalemaisia muistoja. Kuin peili mikä olisi särjetty ja jotkut pienet palaset poistettu. Kokonaiskuva jotetenkin näkyy, mutta silti sieltä puuttuu jotain. Entä missä ovat kaikki mukavat, onnelliset muistoni perheestä, koulusta, leikeistä, lapsuudesta yleensä?

Teini- iästäni/ varhaisaikuisuudestani muistan traumaattiset ja kipeät asiat, kuten aiemmin yllä jo kerroinkin. Joitain kavereita, ja erään silloisen parhaan ystäväni jonka kanssa välit katkesivat niin yllättän että siitäkin jäi iso traumamuisto, sillä olimmehan tunteneet jo ala- asteelta asti ja kyseinen ystävä oli itselleni hyvin rakas. Muistan myös kaksi kissaani, exäni ja töissä käymisen. En paljoa muuta.

Nykyhetki on paremmin hallinnassa jos tarkastelee tätä maagista aikajanaa nykyisen mieheni tapaamisesta aina tähän hetkeen. Paitsi että mistikatkokset ovat lisääntyneet.

Ennen menetin pidempiä ”aikajaksoja”. Nyt menetän tapahtumia, kokemuksia, minuutteja, tunteja. Jopa päiviä. Eli pitkäntähtäimen aikajanani on ehyempi kuin milloinkaan aiemmin, mutta lyhytkestoisemmat muistikatkot ovat lisääntyneet. Ajantajuni on ajoittain olematon. Nämä haittaavat nykyään arkeani ja sen jäsentämistä.  Usein toteankin itsestäni surkuhupaisasti, etten ole orientoitunut. Joskus fiilis on kuin muistisairaalla, paitsi että taidan olla siihen termiin alaikäinen.

Seuraavaksi kerron joitain konkreettisia esimerkkejä omasta arjestani muistikatkojen kanssa:

– En muista huomista työvuoroani, vaikka olisin sen minuutti sitten katsonut. Hetken kuluttua katson sen uudestaan, ja vielä uudestaan sillä en muista olenko jo sen jo katsonut. Kiitos muutamalle ihanalle ystävälle, jotka hieman minunkin työvuorolistaani omansa ohessa tarkkailee ja muistuttelee minua vuoroistani.

– Olen tehnyt postauksen facebookkiin jota en myöhemmin muista tehneeni.

– 40 minuutin ajomatkasta tampereelle muistan vain 10 minuuttia, yhtäkkiä havahdun ja ahdistun siitä missä kohtaa olen ja mitä kello on.

– Tiedän että minun pitää ajaa paikkaan X. Olen käynyt siellä useasti mutta en millään löydä päässäni reittiä sinne joten ajan autolla 10- 15min ympäri katuja miettien, miten helvetissä pääsen haluamaani paikkaan. Tämän takia varaan runsaasti ajoaikaa ja olen hyvin useasti liian ajoissa.

– En tunnistanut ystäväni koiraa vaikka olen sen 3 vuotta erittäin hyvin tuntenut. Luulin sen olevan joku toinen koira, saman rotuinen vain.

– Jos naulakossa on 2 mustaa takkia vierekkäin, voi mennä tovi että muistan kumpi oli minun. Miltä se minun takkini näyttikään?

– Kävelen huoneeseen, yhtäkkiä en tiedä miksi edes seison huoneessa sillä muistikuvassani istuin viimeksi sohvalla ilman aikomusta nousta siitä.

– Vielä kun juoksua harrastin niin en välttämättä hahmottanut kuinka kauan/pitkän matkan olin juossut ennenkuin katsoin puhelimestani trackeria, kilometrit tuntuivat metreiltä.

– Kaikki tavarat jatkuvasti hukassa. Painotan sanaa jatkuvasti. Joskus ne löytyvät oudosta paikkaa, kuten puhelin jääkaapista.

– Haluan kahvia, keitän kahvia. Hetken kuluttua kysyn mieheltäni miksi hän on keittänyt kahvia. Mies sanoo että minähän kahvia halusin, itse väitän etten niin ole sanonut, saati tehnyt. Toinen vastaa että varmasti sanoit. Juupas- eipäs tilanteita tulee vaikka ja mistä nykyään.

– Nään kalenterissa merkintöjä joita en muista tehneeni, kuten sovittuja tapaamisia tai menoja. Useasti joudun varmistelemaan mitä ne merkitsevät.

– Löydän vaatteen/vaatteita lipastoistani joita en muista ostaneeni/ omistavani.

– En aina muista olenko syönyt ja jos olen niin mitä. Joskus myös yksinkertaisesti unohdan syödä/ juoda (varsinkin maniamaisessa ylivirittyneessä- olotilassa ei janoa/näläntunnetta juuri ole).

– Mitä tein toissapäivänä? Ei mitään muistikuvaa koko päivästä. Tein ilmeisesti jotain muutakin kuin nousin heräämisen jälkeen ylös, mutta mitä?

– Olen joskus unohtanut kuinka automaattivaihteista autoa ajetaan. Mikä tuo poljin on, entä miten vaihdekeppi toimii. Miehelläni oli hyvin pelokas ilme tuolloin kasvoillaan, enkä ihmettele. Automaattivaihteinen auto ei kuitenkaan minulle mikään vieras tuttava ole, ajokortista puhumattakaan.

– Nimet unohtuvat, sanat unohtuvat. Puheeni kuulostaa välillä joltain Alias- arvuuttelulta kun en saa yhtään oikeaa sanaa muistettua.

– En aina muista tunnetilojani. Saatan harmitella etten muista koska viimeksi olisi ollut hauskaa, vaikka joku tietää kertoa että edellisenä päivänä olen nauranut vedet silmissä.

– Vuorokaudenajat menevät myös sekaisin. Onko yö vai aamu, päivä vai iltapäivä. Ajankulu on omituista.

Tässä muutamia esimerkkejä joita tulee mieleen. Onneksi on joku, joka toimii arkeni jäsentäjänä, kävelevänä kalenterinani. Ilman puolisoani olisin täysin kaaoksen vallassa, nyt vain seison aivan reunalla sitä.

Nalle Puh hoki aina ”mieti, mieti, mieti”, kunnes tunki ylisuuren päänsä liian pieneen hunajapurkkiin, unohtaen miksi oli edes tuota mantraa hokenut. Mutta ehkä elämä puolen hehtaarin metsässä oli sen verran rennompaa, ettei muistettavalla asialla ollut loppujenlopuksi edes väliä.

Minäkin tahdon puolen hehtaarin metsään. Onko jollain antaa osoitetta?

Suhteet Oma elämä Mieli Terveys

Tunteiden Teatteri

Big-Little-Lions-Mental-Illness-Quotes-Sayings-Feelings-1-1jj.jpg

Tätä tekstiä kirjoitin jo joitain päiviä taaksepäin puhelimeni muistiin. En muistanut julkaista sitä, sillä en muistanut että olen edes jotain tämmöistä tehnyt, kunnes puhelin kertoi että minulla on yksi keskeneräinen muistiinpano. Joten täräytetään se nyt tulille. Olkaat hyvät.

Istun kahvilassa ison machalatteni ja chiavanukkaani kera jotka tilasin. Täällä on hyvä kirjoittaa, voin hukkua massaan ja tarkkailla ihmisiä ”lasini” takaa, vähän kuin akvaariokaloja katselisi, jotenkin toiselta puolelta. Jos kosken niin tuntevatko he? Tekisi mieli painaa käteni ylisuureen machalatteeni ihan vain testatakseni, kuinka lämpimältä se tuntuisi. Taas mennään dreaalisaation puolella mutta pystyn analyyttisesti ajattelemaan että asiat ovat todellisia, vaikka tuntuvatkin unenomaisilta, liian pehmeiltä. Voisin kuvailla sitä tunnetta tuhakana sormien välissä, on siinä mutta ei saa kunnon tekstuuria.

Ennen tänne kahvilaan pääsyä kävin työterveyslääkärin juttusilla. Hän kysyi mitä kuuluu. Jostain syystä ensi kertaa pystyin olemaan rehellinen ja estämään jatkuvaa selviytymisosaani sen verran, että sain kakistettua rikkonaiselta puhelimelta kuulostavan lauseen ulos suustani: ”ei hyvää”. Sen jälkeen katsoin käsiäni jotka eivät tuntuneet omiltani. Olin ne syliini jännittyneenä laskenut, puristanut nyrkkiin. Ikäänkuin odottaen mitä sanomastani seuraa.

Tämän jälkeen silmiini kihosivat kyyneleet, mutta vain sen verran että alaluomiini ilmestyi tunteiden uima-allas, sain tehokkaasti tukahdutettua alkavan tunnepurkauksen. Helpotus. Itkeminen on viimeinen asia jota haluan muiden edessä tehdä. Onhan se jo pienestä pitäen opetettu ja iskostettu minuun. Vain heikot itkevät. Minä en ole heikko. Minun pitää selviytyä. Edetä.

Otin paperia ja painoin esiin tulleet kyyneleenalut sitävasten. Jäin katsomaan hiukan kostunutta paperia hymähtäen, sillä en muista koska viimeksi olisin antanut tunteilleni luvan olla läsnä, saati päästänyt niitä ulkomaailmaan todellisina ilman tukahduttamista tai niiden välttelyä. Tilanne huvitti minua. Sitten tuli tunne että olin hävinnyt jotakin, myöntänyt jotain jota ei olisi pitänyt. Pääni sisällä joku pettyneenä sanoi että ”tähänkö pisteeseen ollaan tultu, heikkous on tuomittavaa”.
Oletan että tuo osani on tämä kylmäkiskoinen, analyyttinen ajattelija. Hänelle kaikki on mustavalkoista ilman tunnelatausta. En koe häntä kovinkaan hurmaavana tyyppinä, mutta kieltämättä hänelle on tarkoitus ja on hänestä hyötyäkin.

Kun lääkäri kysyi käynnilläni sen viattoman puheenavaus – repliikkinsä, ensimmäinen, automaattinen reaktio minussa oli mennä pieneen sisäiseen paniikkiin jolloin heitän viestikapulan jollekkin toiselle, joka suoriutuu paremmin kuin minä tilanteesta. Yleensä tämä osa hyppää kisaan mukaan ilman viestikapulan saamista, omavaltaisesti. Ikäänkuin automaattivaihteisena autona, aina valmis ajoon kun hiemankin jarrupoljinta nostaa.

Tällä osallani on joku hiton hieno vakuuttelun ja teeskentelyn taito, joku supersankarin viitta joka tekee kantajastaan hieman jotain toisenlaista, pelastaa hankalista tilanteista. Teeskentelyn mestari. Tämä viittasankari tulee aina avuksi kun tilanne on sellainen että häntä tarvitaan, oli kyse sitten töistä tai arkisen normaalista kahvilatyöntekijän tervehtimisestä, tai puhelimessa pitzzatilauksen tekemisestä. Vakituinen sijainen joka tulee paikkaamaan. Läpsystä kapulan vaihto ja juosten esirippun takaa estraadille. Näin me toimitaan.

Olen kiitollinen hänelle. Hän auttaa kun täytyy näyttää eloisalta, löytää letkautuksia keventämään tunnelmaa, hymyilee tekeekseen kasvoista miellyttävämmät ja vaikuttaa valoisammalta. On asiallinen ja kohtelias. Saa asiat vaikuttamaan vähemmän synkiltä, siltä että aurinko paistaa risukasaan vaikka kyseessä olisi oikeasti auringonpimennys. Tavallaan jollain tasolla suojelijan roolia pitävä.
Mutta kun osani luovuttaa viestikapulansa takaisin minulle tultuaan suorituskierroksensa päähän, tunnen oloni hyvin raskaaksi, kuormittuneeksi. Vaihtelu uuvuttaa. Olemme hyvä kombo, mutta raskas sellainen.

Mutta on helpompi näyttäytyä ulkomaailmalle sellaisena, kun mitä se vaatii. Olla yhteiskunnan normaaliuden muottiin sopiva ja maksaa siitä kalliisti. Jatkuva, vaaditun tunnetilan pikavippi. Ja vain siksi etten voi olla vain minä? Olla vain me? Olla minä ja ne? Olla mitä?

Jokainen varmasti tietää sen pienten lasten lelun. Sen mikä on puinen neliö, jossa on monta erimuotoista aukkoa joihin pitäisi laittaa oikeanmuotoinen palikka. Minä olen se neliö, minua on monta eri muotoa. Yhteiskunta on se palikka, mutta on vain yksi ainoa ja oikea palikka, joka sopii vain siihen yhteen ainoaan oikeaan aukkoon.

Luojalle kiitos (vaikka kaikkivaltiaaseen en uskokkaan) on myös hetkiä, kun olen oikeasti iloinen, onnellinen. Aidosti hymyilevä ja nauran vatsanpohjasta asti hysteerisesti. Nämä tunteet eivät välttämättä kestä pitkiä aikoja, enkä välttämättä edes myöhemmin muista niitä kokeneeni. Mutta niitä on, eivätkä ne ole kapulan välityksellä tehtyjä. Uskon, että vain kaikista läheisimmät ihmiseni huomaavat sen eron, joka on minun ja viestikapula- sankarini välillä.

Viimeviikkoina sisäinen puhuminen, väittely ja osien aktiviteetti on lisääntynyt. Oikeastaan sen jälkeen kun ollaan alettu käymään terapiassa. Jotkut osat tuntuvat läheisimmiltä, hieman ehkä selkeämmiltä. Heillä on kuuluvampi ääni. Ikäänkuin astuisivat nyt vasta kunnolla esiin tai tietoisuuteen. Muistikatkokset ovat myös ikävä kyllä lisääntyneet sekä niiden aikana tehdyt asiat. Samoin triggereihin reagointi. Jokatapauksessa, olen alkanut tekemään yhteen suttuvihkoon muistiinpanoja. Toivottavasti osaan niiden avulla tarkemmin teille kertoa osistani joku päivä, kun itsekkin olen kartalla hieman lähempänä afrikantähteä.

28377919_584158281931442_7490762857818383960_n.jpg

Suhteet Oma elämä Mieli Terveys