Annoin valtuuden miehelleni valita, mistä asiasta seuraavaksi kirjoittaisin. Valinta osui yllättävän loistavaan aiheeseen, joka vaikuttaa paljon arjen sujumiseen, sekä myös mieheni jaksamiseen.

Keskustellaan muistikatkoista. Dissosiatiiviseen häiriöön kuuluu luonteenomaisesti myös muistikatkot sekä amnesia.

Käydään läpi nopeasti joitain amnesian alueita:

– paikallinen, jolloin amnesia käsittää jonkun ajanjakson. Usein osan traumasta ja sen jälkeisestä ajasta.

– valikoiva, kun henkilö muistaa vain pieniä palasia tietystä ajanjaksosta.

– jatkuva, kun amnesia alkaa tietystä ajankohdasta ja jatkuu nykyhetkeen.

– yleistynyt jollon henkilöllä ei ole minkäänlaisia muistikuvia menneisyydestään

– systematisoitunut, jolloin amnesia rajoittuu vain tiettyyn informaatiokategoriaan kuten paikkaan/ ihmiseen.

(lisää informaatiota ammesiasta voi käydä kuikuilemassa mm täältä: https://traumajadissosiaatio.fi/dissosiatiivinen-amnesia/)

Terapeuttini pyysi viimekäynnillä miettimään elämäni janamaiseksi, ja miettimään mitä kaikkea siitä muistan. Loogisesti ajateltuna janalle kykenee sijoittamaan pelkästään ajallisesti ajateltuna kohdat syntymälle, koulun aloittamiselle, ylä-asteelle, ammattikoululle, valmistumiselle, täysi- ikäisyydelle, ja jopa arvioidun ajan omalle kuolemiselle.

Mutta entäs ne kaikki muut asiat? Ne mitä on matkan varrella tapahtuneet? Ajan virstanpylväiden välille jäävät jutut?

Muistan että 15 vuotiaana muutin olosuhteiden pakosta (en rupea asiaa enempää avaamaan) synnyinkodista pois omaan vuokra- asuntooni. Kävin vakituisena sijaisena töissä ja töiden ohella opiskelin ammattikoulussa. Pian löysinkin ex- mieheni (saatanan ison virheeni) ja muutettiin nopealla tahdilla yhteen ja heti perään kihloihin. Miehen puolelta alkoholismia, vähättelyä, henkistä väkivaltaa. Minun puolelta toisen elättämistä ja tästä huolehtimista jonkinsortin äitihahmona.

Jossain kohtaa muutettiin eri kerrostaloon. Alkoholismia, väkivaltaa, manipulointia, henkistä pahoinpitelyä, kavaltamista, valehtelua, vastuuttomuuta, hyväksikäyttöä (rahallista ja sitä toista myös), toisen elättämistä, jatkuvia konfliktitilanteita.

Hain lainaa ja ostin ensimmäisen omistusasuntoni. Yllämainitut jatkuivat mutta mukaan tulivat exäni katoamiset. Seitsemän vuotta olimme yhdessä. Seitsemän liian pitkää vuotta. Minulla ei ollut uskallusta luovuttaa, ei rohkeutta lähteä. Odotin syytä, joka oikeuttaisi jättämiseen. Sitten se tuli, sain kuulla pettämisestä. Oli juhlan aika, kirjaimellisesti. Uusi vuosi ja uusi alku. Ainakin minulle.

Otin eron. Viimeinkin väsymystaistelu oli ohitse!

Olin noin 1 vuoden vapailla markkinoilla ja otin vapaudestani kaiken ilon irti. Jopa siinä mittakaavassa etteivät läheisimmät ystäväni enää tunnistaneet minua, sillä käyttäytymiseni ja luonne oli täysin muuttunut. Myös työpanokseni kärsi sekä ravitsemukseni. Itse en asiaa sellaisena nähnyt. En tietenkään. Minulla oli hauskaa ja tunsi eläväni.

Näin jälkikäteen mietittynä olin kyllä täysin hakoteillä elämässäni ja hain jotakin jatkuvalla juhlinnalla ja miesten kanssa vehtaamisella. Tein lähes kaikkea sellaista mitä kohtaan minulla normaalisti on hyvin tarkat rajat ja korkea moraali. Jälkikäteen mietittynä, kyse saattoi olla dissosiaatiostani ja jostain osani aktivoitumisesta.

Sitten tapasin nykyisen mieheni. Päämäärätön, itsetuhoinen rellestämiseni loppui kuin seinään. Ystävien mukaan se muutti minua taas aivan toiseen suuntaan. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa oli hyvä olla, helppo olla. Ei tarvinut olla varuillaan ja pelätä. Ei tarvinut huolehtia saati olla ahdistunut jatkuvasti. Oli turvallista, tavallista. Kaikkea muuta kuin mihin olin aiemmassa suhteessani tottunut.

Hän muutti luokseni koiriensa kanssa, laumaan otettiin vielä yksi narttupentu ja hetken kuluttua ostettiinkin oma talo maalta. Sillä oma tupa = oma lupa. Ja muutenkin vihasin kerrostaloelämää, luontoihminen kun olen. Tarvitsen tilaa ympärilleni, paljon. Ei betonihelvetissä voi vapaasti hengittää, saati mennä pihalle heti herättyään kahvikuppi kädessä alusvaatteisillaan nauttimaan ensimmäistä kofeiiniannostaan. Tai toki voisi, mutta se keräisi kyllä naapureiden paheksuvia katseita sekä uteliaisuudesta raottuvien kaihtimia. Ja varmasti olisi talonyhtiön kokouksen asialistalla top 5 joukossa.

Tämä aihe lähti hieman laukalle, joten koitetaan palata ytimeen takaisin.

Lapsuuteni on hyvin pitkälti sumunpeitossa. En muista juurikaan mitään asioita. Vain kaikki traumaattinen ja epämiellyttävä informaatio/ kokemukset ovat jääneet päällimmäisiksi ja nekin ovat sirpalemaisia muistoja. Kuin peili mikä olisi särjetty ja jotkut pienet palaset poistettu. Kokonaiskuva jotetenkin näkyy, mutta silti sieltä puuttuu jotain. Entä missä ovat kaikki mukavat, onnelliset muistoni perheestä, koulusta, leikeistä, lapsuudesta yleensä?

Teini- iästäni/ varhaisaikuisuudestani muistan traumaattiset ja kipeät asiat, kuten aiemmin yllä jo kerroinkin. Joitain kavereita, ja erään silloisen parhaan ystäväni jonka kanssa välit katkesivat niin yllättän että siitäkin jäi iso traumamuisto, sillä olimmehan tunteneet jo ala- asteelta asti ja kyseinen ystävä oli itselleni hyvin rakas. Muistan myös kaksi kissaani, exäni ja töissä käymisen. En paljoa muuta.

Nykyhetki on paremmin hallinnassa jos tarkastelee tätä maagista aikajanaa nykyisen mieheni tapaamisesta aina tähän hetkeen. Paitsi että mistikatkokset ovat lisääntyneet.

Ennen menetin pidempiä ”aikajaksoja”. Nyt menetän tapahtumia, kokemuksia, minuutteja, tunteja. Jopa päiviä. Eli pitkäntähtäimen aikajanani on ehyempi kuin milloinkaan aiemmin, mutta lyhytkestoisemmat muistikatkot ovat lisääntyneet. Ajantajuni on ajoittain olematon. Nämä haittaavat nykyään arkeani ja sen jäsentämistä.  Usein toteankin itsestäni surkuhupaisasti, etten ole orientoitunut. Joskus fiilis on kuin muistisairaalla, paitsi että taidan olla siihen termiin alaikäinen.

Seuraavaksi kerron joitain konkreettisia esimerkkejä omasta arjestani muistikatkojen kanssa:

– En muista huomista työvuoroani, vaikka olisin sen minuutti sitten katsonut. Hetken kuluttua katson sen uudestaan, ja vielä uudestaan sillä en muista olenko jo sen jo katsonut. Kiitos muutamalle ihanalle ystävälle, jotka hieman minunkin työvuorolistaani omansa ohessa tarkkailee ja muistuttelee minua vuoroistani.

– Olen tehnyt postauksen facebookkiin jota en myöhemmin muista tehneeni.

– 40 minuutin ajomatkasta tampereelle muistan vain 10 minuuttia, yhtäkkiä havahdun ja ahdistun siitä missä kohtaa olen ja mitä kello on.

– Tiedän että minun pitää ajaa paikkaan X. Olen käynyt siellä useasti mutta en millään löydä päässäni reittiä sinne joten ajan autolla 10- 15min ympäri katuja miettien, miten helvetissä pääsen haluamaani paikkaan. Tämän takia varaan runsaasti ajoaikaa ja olen hyvin useasti liian ajoissa.

– En tunnistanut ystäväni koiraa vaikka olen sen 3 vuotta erittäin hyvin tuntenut. Luulin sen olevan joku toinen koira, saman rotuinen vain.

– Jos naulakossa on 2 mustaa takkia vierekkäin, voi mennä tovi että muistan kumpi oli minun. Miltä se minun takkini näyttikään?

– Kävelen huoneeseen, yhtäkkiä en tiedä miksi edes seison huoneessa sillä muistikuvassani istuin viimeksi sohvalla ilman aikomusta nousta siitä.

– Vielä kun juoksua harrastin niin en välttämättä hahmottanut kuinka kauan/pitkän matkan olin juossut ennenkuin katsoin puhelimestani trackeria, kilometrit tuntuivat metreiltä.

– Kaikki tavarat jatkuvasti hukassa. Painotan sanaa jatkuvasti. Joskus ne löytyvät oudosta paikkaa, kuten puhelin jääkaapista.

– Haluan kahvia, keitän kahvia. Hetken kuluttua kysyn mieheltäni miksi hän on keittänyt kahvia. Mies sanoo että minähän kahvia halusin, itse väitän etten niin ole sanonut, saati tehnyt. Toinen vastaa että varmasti sanoit. Juupas- eipäs tilanteita tulee vaikka ja mistä nykyään.

– Nään kalenterissa merkintöjä joita en muista tehneeni, kuten sovittuja tapaamisia tai menoja. Useasti joudun varmistelemaan mitä ne merkitsevät.

– Löydän vaatteen/vaatteita lipastoistani joita en muista ostaneeni/ omistavani.

– En aina muista olenko syönyt ja jos olen niin mitä. Joskus myös yksinkertaisesti unohdan syödä/ juoda (varsinkin maniamaisessa ylivirittyneessä- olotilassa ei janoa/näläntunnetta juuri ole).

– Mitä tein toissapäivänä? Ei mitään muistikuvaa koko päivästä. Tein ilmeisesti jotain muutakin kuin nousin heräämisen jälkeen ylös, mutta mitä?

– Olen joskus unohtanut kuinka automaattivaihteista autoa ajetaan. Mikä tuo poljin on, entä miten vaihdekeppi toimii. Miehelläni oli hyvin pelokas ilme tuolloin kasvoillaan, enkä ihmettele. Automaattivaihteinen auto ei kuitenkaan minulle mikään vieras tuttava ole, ajokortista puhumattakaan.

– Nimet unohtuvat, sanat unohtuvat. Puheeni kuulostaa välillä joltain Alias- arvuuttelulta kun en saa yhtään oikeaa sanaa muistettua.

– En aina muista tunnetilojani. Saatan harmitella etten muista koska viimeksi olisi ollut hauskaa, vaikka joku tietää kertoa että edellisenä päivänä olen nauranut vedet silmissä.

– Vuorokaudenajat menevät myös sekaisin. Onko yö vai aamu, päivä vai iltapäivä. Ajankulu on omituista.

Tässä muutamia esimerkkejä joita tulee mieleen. Onneksi on joku, joka toimii arkeni jäsentäjänä, kävelevänä kalenterinani. Ilman puolisoani olisin täysin kaaoksen vallassa, nyt vain seison aivan reunalla sitä.

Nalle Puh hoki aina ”mieti, mieti, mieti”, kunnes tunki ylisuuren päänsä liian pieneen hunajapurkkiin, unohtaen miksi oli edes tuota mantraa hokenut. Mutta ehkä elämä puolen hehtaarin metsässä oli sen verran rennompaa, ettei muistettavalla asialla ollut loppujenlopuksi edes väliä.

Minäkin tahdon puolen hehtaarin metsään. Onko jollain antaa osoitetta?