Ajatukset.

Niitä on tällä hetkellä monia, kaikkialla. Ne nousee itsekseen, vähän kuin sienet syksyllä (kyllä, vertasin juuri ajatuksia sieniin). Ne tupsahtelee pintaan, osa jää hieman peittoon, ei voi tietää minne ne tupsahtaa, koska tupsahtaa ja milloin ovat  jo nuutuneet ja kuolleet pois.

Soitin Varmaan alkuviikolla, vai oliko viimeviikolla…En muista(ullatuus). No kuitenkin. Kysyin heiltä, että mikä on homman nimi tämän uudelleenkoulutuksen kanssa sillä itselläni ei ole harmainta hajuakaan kuinka homma toimii. Oma yhteyshenkilön sanoi, että Varma ostaa minulle ulkoisen palvelun, jonka asiantuntijan avuin alan kartoittamaan tulevaa uudelleenkoulutusta /ammatteja, ja tämä asiantuntija soittaa minulle.

Kyseinen henkilö soitti, ja ensimmäinen käyntini on kalenterimerkintäni mukaan ensiviikolla. Puhelinkeskustelun perusteella en pidä tästä henkilöstä. Hän on jaarittelija, puhuu liikaa eikä asiaa. Juuri sellainen ketä haluaisi ottaa ryysyistä kiinni ja ravistella. Mutta  toivon mielikuvani olevan väärässä.

Mutta se siitä aiheesta, siirrytään uudelleenkoulutuksesta seuraavaan aihepiiriin, eli minuun (jei!)

Jo useamman viikon ajan olo omissa nahoissani on ollut haastavampaa. Tuntuu että päässä surraa miljoona ajatusta kaaottimaisesti. Kaikista en saa edes kiinni kun seuraava jo tulee. Sellainen ruuhkautunut postikeskus olisi ehkä osuva vertauskuva.

Myös muutama osa on ollut hyvin, hyvin ärsyttävä. Taas on ollut tuntemuksia, että uppoan/vajoan jonnekkin ja olo ei ole tuntunut yhtään omalta. Pikemminkin siltä että joku muu nielaisee minut. Joutuu tekemään ajoittain ihan kunnolla töitä, että saa itsensä niinsanotusti pinnalle takaisin.

Myös siitä huomaa, että kaikki inkkarit ei souda samassa kanootissa, kun havahdun ruokapöydän ääressä kahvini makuun. Tilanne ei muuten olisi poikkeava, mutta minä en juo kahvia mustana sokerin kanssa. Mutta muistelen että joskus lapsena sain maistaa sellaista kahvia aikuisilta, sillä lapset ei juo kahvia.

Myös sellaiset vahvat osien tunnetilat on riivanneet (jos niin voi sanoa) . Varsinkin viimeaikoina agressiiviset/sadistiset, ja myös minuun itseeni kohdistuvat. Tätä on edelleen vaikea selittää muille, sillä kyse ei ole minusta itsestäni vaan jostain muusta.

Juuri tällä viikolla sain hyvin voimakkaan ja elävän mielikuvan siitä, että minun pitäisi iskeä pääni ikkunasta läpi, ja se osan tunnetila siellä taustalla on jotain sanoinkuvaamatonta. Tuntuu kirjaimellisesti, että joku toinen sisälläni nielaisee minut. Puristaa kasaan. Nauttii siitä. Sitä seuraa kaikki ne elävät kuvat siitä miten lasi särkyy, mitkä kohdat kasvoistani on tohjona, missä asennossani ruumis roikkuu, kuinka veri valuu ja niin edelleen.

Myös viimeksi oli myös hyvin vaikea pitää itseäni hallinnassa kun olin psykiatrini vastaanotolla. Varsinkin sen jälkeen, kun hän pyysi toisen ammattihenkilön huoneeseen mukaan. He rupesivat keskustelemaan minusta, kuin olisin jokin koe-eläin jonka mielenterveydellä ja sen diagnosoinnilla rehvasteltiin, ja paukutettiin henkseleitä siitä kuinka Varma ei heitä alkuun uskonut. He puhuivat liikaa. Liian kovaa.

Jos joku olisi koskenut minuun tuolloin niin olisin varmasti räjähtänyt kuin maamiina. Mikään ei ole turhauttavampaa kuin koittaa hallita itseään silloin, kun osien tunnetilat alkaa puskemaan pintaan ja huoneessa olevat henkilöt keskustelevat taukoamatta.

Juuri nytkin, kun tätä tekstiä kirjoitan on kovin vaikea keskittyä. Ajattelin aloittaa virkkaamiseen (joulu tulee ja haluan muistaa rakkaitani) tämän postauksen jälkeen, ja jostain syystä eräs osa hokee ”ota se, ota se” pääni sisällä, kun katson laatikkoon missä pidän lankojani. Kun katson sinne laatikon suuntaan niin tulee ihan järkyttävä tunnelataus ja mielikuva siitä kuinka kävelen laatikolle, vedän sen auki ja isken täysiä virkkuukoukun reidestäni läpi.

Ja nyt kun tuon äsköisen lauseen kirjoitin joku toinen osa tulee ns. meidän väliin ja huutelee kädet ilmassa että ”hei, hei, hei, nyt sitten vähän rauhaa tähän juttuun”.

On jännä, mitenkä osat kirjaimellisesti näkee, näkemättä niitä kuitenkaan oikeasti. Heti seuraavaksi perään tunnen kuinka eräs toinen alkaa itkemään hysteerisesti ja on hyvin ahdistunut.

Välillä sitä ajattelee että ei helvetti tätä elämää näiden kanssa. Sitten tulee surullinen fiilis siitä kuinka hankalaa elo välillä on, jota seuraa humoristinen naurahdus ja koominen tunne. Nää kaikki on jollain tapaa rakkaita (vaikkakin vaikeita), vähän kuin iso perhe jossa sattuu ja tapahtuu. Niinkin tyhmältä kuin se kuulostaa.

”Tunnin kuluttua voi taas kaikki olla toisin”

Täällä taas. Viiveellä kirjoittaminen on näköjään muuttunut vakioksi. 

Aivan ensimmäiseksi tahdon kertoa mukavan uutisen.

Varma on saanut Helsingistä minua koskevat psykologiset tekstit ja lausunnot. Aiemmin kielteinen uudelleenkoulutuspäätös muutettiin niiden jälkeen hyväksytyiksi. Tämä antoi voimaa ja pystyin huokaisemaan helpotuksesta, sillä pitkään kestänyt väsytyskamppailu psyykkeeni ja erinäisten tahojen kanssa on tullut päätökseen. Nyt myrskyssä kahlaus on ohitse ja  kohdattavana on esteradan seuraava etappi, eli udelleenkoulutus. Tämäkin on vaikea vaihe ja korkea este ylitettäväksi.

Pitäisi kyetä katsomaan tulevaisuuteen ja seuraavaan horisonttiin. Mitä tahdon tehdä? Mitä voin tehdä? Missä kykenen kääntämään heikkouteni vahvuuksiksi? Sopeudunko? Kykenenkö? Tuntuu että ei ole oikein paikkaa jonne sopisin juuri tällaisena. Onko olemassa muotti joka on minulle tehty?  Pelottaa, jos valitsenkin väärin. Kyeessä on uusi mahdollisuus, ja jos valitsen väärin  niin peli on menetetty. On ahdistavaa pelata venäläistä rulettia omasta tulevaisuudestaan jossa voi joko saada kaiken, tai menettää kaiken.

Koitan vältellä ajattelua uudelleenkoulutuksesta, sillä se ahdistaa todella paljon ja tuntuu, että menen johonkin paniikkitilaan ja lukkoon sisäisesti. Onneksi asian kanssa ei ole kiire ja saan ilmeisesti Varmalta jonkun asiantuntijan, joka auttaa minua miettimään uusia ammatteja. Helsingissä toimintaterapeutti kysyi, että mikä ammatti mielestäni minulle sopisi. Vastaukseni oli tarkka-ampuja. Se ei ole millään lailla realistinen mahdollisuus. Siinä vain kiteytyisi minun ominaisuudet yhteen.

Aikaisemmin mainitsin, että terapeuttini on lomalla. Nyt keskiviikkona on ensimmäinen käyntini hänen lomansa jälkeen. Olin ladannut itselleni puhelimeen ohjelman hänen loman ajaksi, jonne päivittäin piti kertoa millainen vointi on ollut, mitä sinä päivänä on tapahtunut ja miten itse pisteyttäisin itseäni ja mitä tunnetiloja olen kokenut. Sitä olen nyt noin 3 viikkoa käyttänyt ja tulokset yllättivät.

Olen ollut siinä uskossa että ihan hyvin on pääsääntöisesti mennyt, vaikka jotkut äänistä on tulleet ääneikkäimmiksi, mieliala heittää lähes tunneittain ja osien tunnetilat ovat vahvoja. Lopputulos on kuitenkin, että olen keskimääräisesti tämän kolmen viikon aikana merkinnyt olotilani heikoksi/ huonoksi ja olevan täynnä ikäviä tunteita. Selattuani päivieni tapahtumia en muista läheskään kaikkia.

Ehkä edelleenkin pidän yllä sitä kuplaa, jossa kellun ja uskoittelen jopa itselleni että kaikki on hyvin. Tarkemmin mietittynä sitä minä teen. Asiat on helpompia kun niitä ei käsittele ja tyytyy vetämään niitä perässään. Hymyily ja oman tilanteensa vähättely on helppoa, kun on sitä koko elämänsä harjoitellut.

Keskiviikkona täytyy viedä terapeutille mukanani kopiot helsingin lausunnoista. En millään haluaisi vaikka tiedän, että ne sisältävät erittäin tärkeää tietoa minusta. Toivottavasti hän lukee ne vastaanotolla samaan aikaan kun olen itse läsnä. Haluan nähdä hänen kasvoiltaan miten hän reagoi niinkin karuun kerrontaan, kun mitä ne sivut salaavat sisällään.