Tänään ei ole ollut hyvä päivä. Ei juuri millään osa-alueella vaikka aamu vielä aamukahvia juodessa vaikuttikin lupaavalta.

Kahvin nauttimisesta ei kulunut kauaakaan kun ajattelin varmistaa palkanlaskennasta, että koska tipun kelan rahoille, ja että kai kaikki sairaspäiväraha- asiani on kunnossa työnantajan ja kelan välillä. Näin ei ollut. Ei lähellekkään.

Olin itse jo aikoja sitten laittanut kaikki vaaditut hakemukset ja liitteet kelalle, mutta työnantajani ei ollut lähettänyt palkanlaskentaan viimeisintä sairaslomatodistustani, jonka vuoksi palkanlaskenta ei olut toimittanut kelaan Y17- kaavaketta, jonka kela tarvitsee että voi edes käsitellä minun hakemuksen sairauspäivärahasta. Joten näillänäkymin seuraava kuukausi mennään lähestulkoon kokonaan ilman rahaa, sillä työnantajalta saan tästä kuusta palkkaa vain 19 pvn ajalta ja noin 300€  lisiä. Se on hienoa, ettei tässä nyky- yhteiskunnassa mikään toimi niinkuin tarkoitus olisi.

Yllämainittu jo pelkästään sai stressitasoni pilviin ja sisäinen maailma meni kaaokseen. Osat huusivat ja olin todella ahdistunut. Tuntui etten saa hengitettyä, käteni tärisivät  ja kävelin levottomasti asuntoani ympäri koittaen rauhoittaa itseäni ja  keksiä jotain magista ratkaisua tilanteeseen. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt.

Lähdin vierailemaan ystäväni luona. Juttelu hieman helpotti pahinta oloa, mutta edelleenkin mieleni pyöri pakonomaisesti vain kela- pakanlaskenta- työpaikka- akselin ympärillä, ainasinne kunnon vitutukseen ja vihaan asti.

Lähdin lopulta punttisalille kuntoilemaan ja ajattelin että saan siellä hyvin purettua ahdistuksen pois. Salille astuessani puhelimeeni kilahti viesti. Eläkeyhtiö Varmalta oli tullut lausunto siitä, pääsenkö opiskelemaan itselleni uutta alaa. Kirjauduin puhelimellani heti palveluun vain saadakseni selville, että päätös oli kielteinen.

Menin shokkiin, treenaamisesta ei sen vuoksi meinannut tulla mitään. Mieheni käski koko ajan keskittymään treeniin mikä tuntui alkuun aivan mahdottomalta. Voimatasonikin laski kuin lehmän häntä kun en saanut kunnolla keskitettyä tekniikkaan. Jossain kohtaa tuli onneksi muistikatko (harvemmin niitä kiittää) ja muistin asian uudelleen vasta automatkalla kotiin. Kotiin päästyäni katsoin läppäriltä uudelleen kielteistä lausuntoa. Siinä luki ”sinulla on dissosiatiivisia oireita jotka eivät ole peruste työttömyyden uhalle”. Vittu mitä paskaa sanon minä. Pitääkö ihmisen tehdä jollekkin toiselle jotain, tai itseleen että joku viranomaistaho ”uskoo”. Mene ja tiedä.

Vertaistukiryhmään laitoin kysymystä asiasta ja kysyin onko muilla samanlaisia kokemuksia. Moni tiesi kertoa ettei eläkeyhtiö Varma hyväksy dissosiaatiota missään muodossa tarpeeksi vakavaksi mielenterveyden sairaudeksi, vaikka puhuttaisiinkin sivupersoonahäiriöstä. Tämä on mielestäni uskomatonta.

Iltaa kohden asia alkoi todenteolla ahdistamaan. Tuntui, että heti kun elämä näytti vähääkään valoisemmalta ja muutenkin sellaiselta että tästä selviän, ja jotain hyvää on minullakin edessä joku tulee ,ja vetäisee sen maton jalkojen alta. Koko elämä on ollut yhtä selviytymistaistelua ja vastoinkäymisiä lapsuudesta asti ( joista psyykkinen tilani on hyvä esimerkki). Tämä tuntui olevan se viimeinen niitti arkkuuni. Olin todella tuohtunut ja ahdistunut. Puhkuin ja puhisin kun yritin happea saada, sillä tuntui että rintakehäni päällä on iso kivi painamassa. Jossain kohtaa tunsin oloni täysin avuttomaksi ja merkitsmättömäksi. Itketti aivan kamalasti, mutta mitään en saanut tulemaan ulos.

Hieman säikähdin itsekkin itseäni, kun mielessä oli vahvana tunne elämän lopettamisesta ottamalla yliannostus lääkkeitä. Tuntui ettei täällä maanpäällä ollut enää mitään muuta tarjota, kuin vastoinkäymisiä, vaikeuksia, henkistä uupumusta ja märkää rättiä naamalle… Yhä uudelleen ja kerta toisensa jälkeen. Itsemurha tuntui ainoalta ratkaisulta päästä tästä kaikesta pois, kun ei enää jaksaisi… yhtään mitään. ’

Eräs osa oli kovin kannustavainen tähän ”lopeta päiväsi” ajatteluuni. Kuulin kun ääni päässäni ehdotti muitakin tapoja, ja niitä oli monia. Näin muunmuassa mielessäni elävän ”elokuvan” siitä, kun juoksen vieressä olevalle autotielle ja suoraan rekan alle. Näin törmäyshetken hyvin yksityiskohtaisena. Mikä osa muussaantuisi ja mikä raaja repeisi ja minne suuntaan. Kuinka paljon verta tulisi, ja kuinka osa lihoistani lenäisi ojanpohjalle ja kierisi vielä pitkän matkaa eteempäin. Rekka jarruttaisi ja asfalttiin jäisi siitä mustat viivat. Ylärumiini olisi jauhelihamaisesti tursunneena rekan keulan reikiin ja hiuksiani olisi joukossa. Sellaista raakaliha- muhennosta jota kiinalaisilla syömäpuikoilla voisi onkia otteeseen. Lämmin konehuone ja minun lihani/vereni muodostaisivat lämpimän höyryn joka haisisi lämmitetylle veri- ohukaiselle. Kuski laskeutuisi hytistään ja itkun kera purisi nyrkkiään, laskisi hatun päästään ja soittaisi hätänumeroon. Hänen tekisi mieli auttaa minua, mutta ymmärtää ettei voi maasta kaapia roippeitani yhteen lihaiseen kasaan. Rekan keulasta tippui vertani alas maahan tippoina, kunnes se jäähtyi tarpeeksi, ja loplta jäätyi pisaraksi auton jäisen pellin vaikutuksesta.

Mieheni lähti iltapissattamaan koiriamme ja kuuli eteisessä ollessaan, kun otin iltalääkkeitäni yöpöytäni laatikosta. Hän ei mennyt pihalle ennenkuin näki kuinka paljon otan ja mitä. Kaikille aina naurahtaen ja vahvasti vakuuttaen sanon, etten minä itseäni tapa. Olisi kovin mukava jos itsekkin voisi kyseisen lausen uskoa, sillä joskus se tunne on niin vahva, että pidän sitä jopa mahdollisena.

Todellisuudessa minä kuulun varmaankin siihen poppooseen, joka ei ulkoisesti näytä tai kehtaa myöntää kuinka masentunut on, ja kuinka suuri tarve on aika- ajoittain päästä pois tästä maailmasta, kun siitä tulee liian vaikea ja uuvuttava paikka kampailla. Toivottavasti kukaan ei koskaan kuolemani jälkeen totea, että ”ei se vaikuttanut sellaiselta joka tekee itsemurhan”. On kamalaa, kun tulee hetkittäinen vahva tunne siitä, että kaikista jatkuvista vastoinkäymisistä ainoa keino pois on päättää omat päivänsä maanpäällä, kun aina ei jaksaisi selviytyä. Ja varsinkin kun tunne on jatkvasti olemassa, odottaen sopivaa hetkeä iskeä.

Tätä kirjoittaessani kuulen ja tunnen kuinka joku osa itkee sisälläni hysteerisesti, yksi on raivon vallassa yhteiskunnan systeemille, yksi kannustaa itsemurhaan ja moni muu tuntuu olevan vain puhtaasti aivan sekaisin ja irti liittimistään.

Tänään otin kaksi ketipinoria, sillä yksi olisi tuskin saanut minua erimaailmaan johon kaipaan. Unimaailmaan.

Oolraittis. Taas pienen tovin jälkeen on hyvä lisäillä tekstiä.

Hetken tuossa pohdin, että mistä kertoisin teille, noin viikko taitaa olla kulunut sitten viimepäivityksen.

Kulunut viikko on ollut melkoisen tavallinen disso- oireideni seurassa, ei jurikaan mitään normaalista poikkeavaa, saatikaan maata mullistavaa.

Terapeuttini istunto oli eilen, ja taas hän aloitti samalla kysymyksellä kuin aina muulloinkin. ”Miten on viikko mennyt?”. Tämä kysymys turhauttaa joka ikinen kerta, sillä en osaa eritellä mitään päivien mukaan, tai osaa kertoa mitä olen tehnyt. Kulunut viikko on tuntunut kukaudelta eikä minulla ole juurikaan muistikuvaa mitä olen tehnyt.

Kerron vastuksena päivittäisiä kokemuksia siitä että itse tunnen leijuvani, oloni on kuorimainen, äänet kuulostavat kaikuvilta tai nään maailman pehmeänä. En tunne itseäni peilikuvastani tai osa kehosta tuntuu puutuneelta/ ei omalta. Nään asioita jotka eivät ole tosia, jonkin verran ahdistusta ja pelkotiloja. Paljon puhetta päänsisällä, hetkittäisiä väittelyjä ja osien pieniä kyläilyjä. Pakonomaista asioiden laskemista tai sanojen sanomista, puheen änkyttämistä ja sanojen katoamista. Perus arkea siis. Mitäpä siitä muuta osaisi sanoa. Tämmöistä se on.

Psyykkisesti terveet varmaankin ihmettelevät, kuinka joku voi moista pitää normaalina.

Yksi ainoa välikohtaus tapahtui kylläkin, kun olimme vanhemmillani sunnuntai- lounaalla (sukuni perinteen mukaan). Itse en oikein osaa sanoa että mitä tapahtui sen jälkeen kun lapsuudenkotiin sisälle astuin, mutta yhtäkkiä talossa oli paikalla joku toinen, kuin itse minä. Muistan että tervehdin vanhempiani normaalisti, jonka jälkeen menin takan eteen lämmittelemään ja selailemaan puhelintani. Kohta havahduinkin siihen että tunsin oloni jokseenkin eriytyneeksi kehostani ja ikäänkuin olisin katsellut itseäni olan takaa. Muutuin hyvin vihaiseksi, räjähdysherkäksi ja ärsyyntyneeksi jonka jälkeen tuntui kun kaikki ääni ympärillälini olisi muuttunut hieman puuromaiseksi. Tämän jälkeen muistikuvani tapahtuneesta ovat hieman sumuiset. Olin tiuskinut, kironnut ja ollut kirjaimellisesti oikein vittumaisen vihainen. Ilman mitään senhetkistä syytä. Vasta kun pappani (joka on hyvin rakas minulle) saapui syömään olin rauhoittunut, mutta siltikin syödessämme olin kuulema mulkoillut halveksuvasti äitiäni kulmieni alta. Kotimatkalla vasta tunsin kuuluvani taas omaan ruumiiseeni ja aiemmin tuntemani vihantunne oli kuin sormia napauttamalla poissa.

Kyseisestä välikohtauksesta ja siuhteestani vanhempiini juttelimme terapeuttini kanssa ja yhtäkkiä tunsin kuinka joku osistani aktivoitui ja oli kovalla tohinalla tulossa angstimaisesti ”lataamaan faktat tiskiin”. Koitin sisisesti tätä rauhoitella mutta en juurikaan saanut puheelleni vastakaikua. Osan olotila tupsahti kylään ja sisäisesti tuntui kun minua olisi huimannut. Seuraavaksi tuntui taas siltä että katson olkapään yli kun joku muu ”ajaa autoa” ja heiluttaa käsiäni. Eteisessä olotilani normalisoitui ja kylässä käynyt osani oli hirveän tyytyväinen kun oli omasta mielestään ”hoitanut homman kotiin”.

Terapiakäynnin jälkeen osani teki hirveästi mieli heittää savukkeeksi, ja tästä asiasta keskusteltiin tovi päänsisällä autossa. Sillä itsehän olen ollut vuoden polttamatta ja mikään teiniangsti egonsa kanssa ei todellakaan sitä muuta.

Ainoa asia mikä jäi kaihertamaan hampaankoloon terapiaistunnon alussa oli se, kun terapeuttini kysyi kuinka viimetapaaminen psykiatrini kanssa oli sujunut ja olinko saanut sen, mitä sieltä menin hakemaan.  Tämä hämmensi minua ja vainoharhainen tutkani alkoi piipittämään kovaa tahtia.

”Olinko saanut sen, mitä olin sieltä mennyt hakemaan”

Mitä kummaa hän tällä tarkoitti?  Kävin nopeasti mielessäni läpi kaikki mahdolliset skenaariot joita keksin, mutta en yhtään saanut kiinni siitä, mitä hän piiloviestillään yritti minulta  udella. Ihankuin olisi halunnut saada minut kiinni jostain asiasta, mutta voi olla että taas ylitulkitsin viattomaksi tarkoitetun lauseen (kuten yleensä tapanani on). Kerroin terapeutilleni rehellisesti että selvitimme psykiatrini kanssa epäselviä B- lausuntoja ja niiden kanssa olleita informaatiokatkoksia.

Tämän hetken tilanne on se, että psykiatri muutti diagnoosini sivupersoonahäiriöksi (mikä ei toisaalta ole ihme, vaikkakin jollain tapaa harmillinen stigma) ja olen ainakin kesäkuun loppuun asti sairaslomalla. Uudelleenkoulutusta toiseen ammattiin haetaan varman kautta.

Olen myös vertaistukiryhmässä saanut hyviä vinkkejä siihen, että osia ei pitäisi kieltää vaan niihin pitäsi oppia tutustumaan, sillä ne ovat siellä tarkoituksesta. Tämä sen vuoksi että systeemin kaikki hahmot tulevat esille, jolloin ne on helpompi huomioida ja sisäinen ”tiimi” oppii paremmin toimimaan yhteistyössä. Monilla on myös  kutsumanimi osillaan. Ei sen vuoksi että osa on kertonut anp:lle nimensä, vaan että anp on keksinut osille nimet. Tämä helpottaa kuulema ulkopuolisten pysymistä kärryillä erilaisista osista, niiden piirteistä ja tunnetiloista.

Voisi verrata tuota nimeämis- asiaa koirien kasvatukseen. Koirien kasvattajalla on tiettyä rotua 6kpl, jonka jokainen yksilö on tasamusta ja yhtä pörröinen,vieraalle katsojalle täysin saman näköinen.  Jokaisella yksilöllä on kuitekin oma luonteensa ja hivenen erilainen ulkonäkö jota ei vieraammat ihmiset heti huomaa. Yksilöitä ei kunnolla erota toisistaan, ennenkuin niillä on nimet millä niitä kutsua.

Itseäni kovasti kiinnostaa sisäinen maailmani ja ”pääkaverini”. Tahtoisin kunnolla tutustua heistä jokaiseen, varsinkin niihin osiin jotka eniten ovat äänessä  ja toimia yhteistyössä. Nimeäminen on vielä harkinnassa, jotenkin se tuntuu ajatuksena hieman kiusalliselta  tässä vaiheessa.

Lopuksi  voin ylpeänä kertoa, että olen aloittanut pitämään kehostani huolta. Tovin mietin, että aionko vain olla ja möllöttää koko sairaslomani, vai tehdä jotain joka pitää jotain rytmiä arjessani. Jos vain olisin ja möllöttäisin, niin luultavasti koko vuorokausirytmini menisi ihan sekaisin, olisin entistä masentuneempi ja en saisi mitään arjen normaaleita askareitakaan enään tehtyä.

Olen ottanut tavoitteeksi katsoa, kuinka pitkälle kehityn voimailussa kesäkuuhun mennessä, nyt kun aikaa on. Treeniohjelmani on hieman yliampuva ja rankkaa suorittamista, mutta sitä voi keventää jos tuntuu että voimat eivät riitä. Nyt takana on 3pv treeniä joka myös tuntuu kropassa. Eilen en meinannut edes saada takkia riisuttua, pukemisesta puhumattakaan.  Joku osani on sisälläni aivan innoissaan tästä projektista, ja olen kyllä itsekkin. Vaikkakin hieman hirvittää että kuinka tässä käy.