Tuntemuksia Terapiasta part 2

Ylpeänä voin kertoa, että tänään tapahtui jonkinsortin läpimurto terapia- istunnolla. Ainakin itselleni.

Kaikki alkoi lähestulkoon samalla kaavalla kuin kaikkina aiempinakin käynteinä. Herään aamulla, keitän tumapaahtoista kahvia jota nautin kerman kera muutaman kupillisen. Oikeastaan ensimmäinen kuppi jää lähes poikkeuksetta juomatta puolivälin jälkeen, sillä se on kerinnyt viileentymään sillävälin kun olen ollut uppoutuneena sisäisen maailmani kuuntelemiseen.  Tai kuten mieheni kuvailee asiaa: toljottamiseen.

Ajomatka terapeuttini vastaanotolle kestää hieman alle tunnin. Autoon pääseminen sujuu ongelmitta ja matkaan lähtö myös, vaikka jokainen lähtökerta aiheuttaakin ahdistusta. sillä tiedän minne olen menossa… puhumaan asioista jotka ovat jo itsessään epämukavia.

Jossain kohtaa matkalla  ahdistus kasvaa, vaikka aikaa tapaamiseen vielä runsaasti olisikin. Kun pääsen lähelle katua jonka varressa terapeuttini vastaanotto on jään yleensä autoon odottamaan, että jäljellä oleva aika kuluu tarpeeksi lähelle vastaanottoaikaa, sillä terapeutti on toivonut, että liian aikaisin ei tapaaiseen tulla. Yleensä soitan summeria kun tapaamiseen on enää 5 minuuttia aikaa. Tämän opettelu on hankalaa sillä olen oppinut lähtemään liikkeelle niin, että olen aina ajoissa, välillä hyvinkin ajoissa. En uskalla lähteä ajamaan niin että olisin juuri enkä melkein ajallaan sovitussa paikassa, koska otan huomioon kaikki mahdolliset asiat jotka vain voivat pieleen mennä matkan aikana. Kuten muistikatkot, ahdistuskohtaukset, matelevat edessäajajat, tietyöt. You name it.

Kun odotan autossani että kello nakuttaisi aikaa eteempäin oloni on hyvin usein jollaintapaa vihainen mutta en oikein tiedä mille. Se on jonkun osan tunne sillä se katoaa heti kun pääsen terapeuttini aulaan, menee ikäänkuin piiloon enkä saa hänestä kiinni enään. Karkaa paikalta.

Tänään vastaanottohuoneeseen astellessani olin jotenkin pakokauhumaisessa tilassa, hieman hysteerinen. Tärisin kauttaaltaan kuin koira jota olisi ruoskittu koko elämän kettingillä ja joka kavahtaa ihmistä sellaisen kohdatessaan. Puheen tuottaminen oli todella hankalaa, kun en kyennyt keskittymään, ja änkytin enemmän kun sanoin mitään järkevää. Terapeutti yritti arvailla sanoja joita yritin lausua. Tuolloin tuntui että 3 vuotiaskin puhuisi paremmin. Oloni oli ontto, hyvin kuorimainen, jotenkin ohut ja tunnoton. Minun piti koko ajan jollain tapaa koskea ruumiiseeni sillä tuntui että leijun tai vajoan jonnekkin, hieroin käsiä ja kasvojani, tunnustelin tuolin verhoilun pintaa. Tunnustelulla en tarkoita että olisin yltäpäältä hinkannut itseäni siihen kuin koira itseään maassa olevaan paskaan, vaan kädellä silittelin pientä kohtaa.

Pääni teki tahdosta riippumattomia nykäyksentyyppisiä liikkeitä samalla kun yritin kovasti keskittyä terapeutille vastaamaan tämän kysymyksiin. Hän kysyi miten kuvailisin sen hetkistä  olotilaani. Mieleni oli tyhjä, yritin sanoa jotain mutta suustani ei tullut mitään, olin taas tyhjyyden kuplassa jossa ei ollut mitään ajatusta, ei mennyttä, ei tulevaa. Kunnes sain itseäni hieman heräämään ja änkytyksellinen selitys jatkui taas. Tätä jatkui noin 15 minuuttia käynnin alkamisesta kunnes sain maadoitettua itseni pois selvemmille vesille, työntäen osat taakse ja rauhoitettua mieleni.

Keskustelu kääntyi siihen kuina aikaisempi viikko oli sujunut kohdallani. Kerroin rehellisesti kuinka se oli sujunut. Oli ollut parempia hetkiä huonojen joukossa mutta dissosiaation oireet, osat ja niiden toiminta on edelleen vahvasti tuottanut ongelmia, päänvaivaa. Varsinkin kun aloitin töissä sairaslomani jälkeen.

Tuntui että sisäinen palettini sekosi taas kokonaan ja varsinkin töissä oli hankala suoriutua kaikesta, selvitä päivästä. Terapeuttini kysyi miltä töissä tuntuu silloin kun osat ovat äänessä ja toimintani muuttuu hankalaksi suossa kahlaamiseksi. Vertasin kokemusta siihen että seisoisi täydellä rautatieasemalla missä on paljon hälinää ja ympärillä olisi noin 5 ystävää (osaani), jonka puheet erottaa hieman paremmin kaiken muun metelin joukosta. Tähän lisätään se, että työpaikkani ympäristö on jatkuvassa muutoksessa, liikeessä ja meteliä on paljon (työskentelen tehostetussa palvelutalossa), työkaverit ottavat kontaktia ja asukkat ottavat kontaktia ja omaiset heiluttavat luokseen, jotain muutakin pitäisi saada suoritettua ja muistettua, kaikkeen pitäisi pystyä keskittymään saumattomasti. Haluaisin joskus mennä kyykkyyn ja pitää käsiä korvillani sillä tuntuu etten kykene suodattamaan kaikkea ja muutamien osien tunteet kuohuvat. Tulee ryöpsähdyksiä ja osat tulevat kyläilemään kun kontrolli pettää. Tuntuu siltä, että hetkenä minä hyvänsä menen rikki. Tilannetta ei yhtään auta ajoittaiset itsensä tai ympäristönsä vieraaksi kokeminen, utumainen olo tai pumpulissa käveleminen. Ennen suorittajaosani pystyi olemaan läsnä ja hallitsemaan kaiken kaaoksen, nyt tuntuu että tämä elintärkeä osa on hoitanut osuuttaan heikosti vasemmalla kädellä.

Seuraavaksi puhuttiin tästä osasta joka menee piiloon kun ovi vastaanotolle aukeaa vaikka aiemmin on esillä. Koitin häntä kuvailla, eräs toinen osa on hyvinkin saman kaltainen, mutta on enemmän puhdasta vihaa joka ei juuri yhtään ennakkovaroittele kun irtoaa liittimistään ja ottaa heti kontrollin (hyde). Tässä piiloon menevässä osassa on jotain samaa, mutta ei kuitenkaan. Tämä osa on hyvin katkera, joka ei tunne että hän tulee kuulluksi. Sanoisin että hieman nuorempi, angstimainen lähes kaikkea kohtaan mutta ilman hyvää syytä, turhautuu nanosekunnissa, hyvin negatiivinen lataus ja tympeän vihainen.

Kuvailin osan tuomaa tunnetilaa seuraavanlaiseksi: kaikki päivässä ärsyttää, kävelet makuuhuoneeseesi ja lyöt pikkuvarpaasi sängynjalkaan niin kovaa että varmana tuntuu, jopa ehkä murtuu. Heti lyömisen jälkeen on se nanosekuntti kun ärsyttää, vituttaa ja vihastuttaa niin paljon, että tekisi mieli hakata kirveellä sänky palasiksi. Se yleinen ärsyyntyminen ja nanosekuntin sisältämät asiat on se tunne. Juuri sen osan omaava tunne. Tämä osa on ainoa, joka saa aikaan fyysisen reaktion jokaisella kerralla, kun yrittää päästä kokonaan esiin. Hyvin intensiivinen hetkittäinen kokemus. Tunnetilaa osan totaalisesta esiintulosta on vaikea pukea sanoiksi, voin vain kuvailla että tuntuu kun tappelisimme kehon kontrollista. Osa tulee esiin äkäisenä/ kiukkuisena mutta hallittavissa olevana kanssa matkustajana KUNNES tapahtuu se nanosekuntti, ja osa koittaa hypätä kunnolla hallintaan. Tällöin tapanani on jännittää jotain kehoni osaa, joskus pääni kääntyy kallelleen ja kurtistan kasvojani ikään kuin kokisin kipua vaikka en koe. Ikäänkuin estääkseni osaa ottamasta kontrollia. Kun saan osan puskettua takaisin hallintaan, hengitän hitaasti ulos suun kautta, keskittyneesti huokaisten.

Seuraavaksi puheenaihe keskittyi siihen, onko minulla surullisia tuntemuksia jotka liittyvät tähän yllämainitsemaani osaan. Kuten sellaisia tunteita etten ole lapsuudessani tullut kuulluksi/nähdyksi. Niitä on paljon, syntymästä saakka. Mieleeni puski muisto siitä eräästä tapahtumasta jolloin isäni ohikulkiessaan kopautti takaraivoon, ilman mitään syytä. Äidilleni kun kerroin oli vastaus että miksi seisoin siinä kohtaa. Olin näkymätön ja tuntui että kaikki oli minun vikaani tai että olin ”ansainnut” tapahtumat, tavalla tai toisella.

Yllämainitun kertomisen jälkeen tunsin todella syvää ja lohdutonta surua, joku sisälläni parkui kovin lohduttomasti ja toivoi pois pääsyä elämästä itsestään jotta olisi helpompi olla. Tuntui kun olisin ollut aivan yksin mustassa tilassa jossa ei ole ketään muuta, vain minä ja yksinäinen/ lohduton olo. Tunsin tämän osan tunteet ja läsnäolon. Terapeutti kysyi miltä tuntuu. Vastasin että itkettää niin paljon vaikka en siitä ulkoisesti mitään merkkejä näyttänyt. Hän vastakommentoi että sen pystyy aistimaan ja sanoi, että saan itkeä jos siltä tuntuu. Siinäkohtaa oku vihainen osa veti surua tuntevan osan taakseen ikäänkuin suojellakseen tätä vaaralta ja vastasi vahvasti ei. Heikot itkee.

Sitten se tapahtui. Joku huomasi että nyt ei ole joukkueella vaihtokuviot hallinnassa ja pakka on ihan sekaisin. Pimpelipom. Hetkessä terapeuttia vastapäätä istui hyvin tyyni, yli- rauhallinen, asiallinen, ja verbaalisesti lahjakas osa, joka ei kuitenkaan ole tämä minun arki ”minä”.Tämä osa poikkeaa myös postauksessani I Can Hear Voces part 2 esiintyvästä suojelijasta, tämä osa ei ole ”isovelimäinen”, ei lihallisen kiinteä. Hän oli liian selkeä, liian kirkas tai valoisa mieleltään. Kovin kevyen tuntuinen. Nyt vasta itse sain tutustua tähän tyyppiin kunnolla, aiemmin hän on ollut vain hyvin lyhyitä pyrähdyksiä läsnä, ei pitkää aikaa kuten tänään, eikä rehellisesti sanottuna juurikaan ole edes hirveästi minulle näyttäytynyt. Hän otti totaalisesti tilanteen hallintaan. Pystyi jopa kertomaan terapeutille mitä olen hänestä oikeasti ajatellut ja miksi tuntuu että terapia junnaa paikoillaan.

Tämä (uusi?) tyyppi osasi myös jotenkin kertoa terapeutille kuinka systeemimme toimii. Mikä on upea juttu sillä itsekkään en ole päässyt asiasta oikein kunnolla puuta pidemmälle. Sain sellaisen ahaa- elämyksen kun ”taustalta” kuuntelin osan ja terapeutin keskustelua. Pohdinta keskittyi loppuaikana siihen, kuinka osat saataisiin tulemaan selkeänä esiin keskustelemaan vuoroillaan ilman, että hukun niihin niin syvälle että ne pääsevät liikaa pinnalle, tai että kaikki menee osien sillisalaatiksi. Harkintaan jäi vaihtoehtona yhden tuolin tekniikka.

Saapa nähdä mitä siitä seuraa. Osien tuolileikki kuulostaa juuri siltä, että sirkusteltta palaa, elefantit, apinat, akrobaatit, pellet, ja kaikki mahdolliset liikkuvat osat juoksevat palavan teltan sisällä sekasortoisesti  ympyrää ja tirehtööri yrittää aivan turhaan saada mitään kontrollia menoon.

Hyvinvointi Oma elämä Mieli Terveys

Sosiaalisuus Ja Minä

Sinä, minä, hän.

Me, te, he.

Nämä, nuo, ne.

Kaikkia yllämainittuja voi käyttää kun puhutaan sosiaalisesta  kanssakäymisestä toisten ihmisten kanssa. Tuttu rimpsu myös kouluajoilta, muistan jopa kuinka se jatkuu.

Millaisia haasteita mielenterveyden kanssa kamppailevat kokevat jos puhutaan sosiaalisista tilanteista ja  kanssakäymisistä toisten kanssa?  Jos puhutaan hetki yleisesti siitä, mitä se sellainen sosiaalinen vuorovaikutus oikein on, tai ylipäätään pitää sisällään?

Karkeasti ajattelisin asiaa seuraavanlaisesti:
– Se on välttämätön jokapäiväinen normi mitä pidetään ihmisyyteen kuuluvana osana.
– Se on ihmisten välistä sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävää käyttäytymistä/ toimintaa ja vuorovaikutusta erilaisissa tilanteissa/ ympäristöissä.
– Siihen kuuluu mm. sosiaaliset suhteet, sosiaaliset taidot, sanallinen ja sanaton viestintä, empatia, sympatia, aktiivinen kuuntelu, vastavuoroisuus, tulkinta, säännöt/normit, eleet, ilmeet, tapakasvatus, erilaiset muuttujat/kuormittavat tekijät, yksilön kokemukset ja arvomaailma.
– Se sisältää kirjoittamattomia ja kirjoitettuja perussääntöjä sille, mitenkä ollaan ”oikein” kanssakäymisessä toisten kanssa yhteiskunnan jäsenenä.
– Se määritää mikä on sosiaalisessa kanssakäymisessä hyväksyttävää ja mikä ei ole, ja ennenkaikkea niiden väliin jäävän harmaan alueen jonka tulkinta riippuu täysin yksilön omasta sisäisestä arvomaailmasta.

Monimutkainen asia tuo sosiaalisuus. Se on vaikea osa- alue mieleltään terveille, ja vielä vaikeampi niille joilla se dissosiaatiohäiriö on. Aina joskus tulee äänen stressattua kuinka joku sosiaalinen tilanne ahdistaa. Tällöin joku lähes poikkeuksetta heittää ilmoille hyvin kuluneen fraasin ole vain oma itsesi. Harva kyseisen fraasin suustaan päästänyt ymmärtää ,että ei se nyt ihan niin yksinkertaista ole. Jos olisi niin kyseisiä asioita ei edes pohtisi.

Mikä sitten tekee mielenterveysongelmista kärsivien sosiaalisuudesta hankalampaa? Tähän on hyvin helppo vastaus:

Ennakkoluulot

Asennoituminen

Stigma

On jopa tehty väitöstutkimus asiasta.
Mielenterveyden häiriöistä kärsiviin henkilöihin kohdistuva leimaava asennoituminen on edelleen yleistä. Heitä pidetään heikkoina ja arvaamattomina ja heidän kanssaan puhuminen koetaan vaikeaksi (Esa Aromaa).

Joten mitenkä pystyy olemaan sosiaalisesti avoin, rehellinen ja muodostamaan aitoja kohtaamisia sekä kontakteja, jos pitää piilotella jotain mikä kuuluu minuuteen. Pelko siitä että joutuu syrjityksi, tai kiusan/välttelyn/vähättelyn kohteeksi on suuri, jonka vuoksi suurin osa salaa mielenterveysongelmansa kunnes kokee turvalliseksi niistä kertoa, ja silloinkin se  vaatii paljon rohkeutta ja uskallusta.

No koska mielenterveyshäiriötä sairastava uskaltautuu kertomaan tilastaan toiselle? Omalla kohdallani vaadin seuraavia asioita:
– Luottamusta sen suhteen ettei tieto leviä hallitsemattomasti sen kuulijalta eteempäin.
– Varmuutta siitä, ettei kuulija tuomitse
– Ettei kuulijalla ole stereotypioita mielenteveyden häiriöitä kuten dissosiaatiota kohtaan, tai on vähintään valmis muuttamaan näkemystään
– Avoimuutta, kiinnostusta, halua oppia
– Läheistä ihmissuhdetta
– Syvällistä ystävyyssuhdetta tai potentiaalista ystävyyssuhteen muodostumista
– Että kuulija näkee minut yhä minuna, ei sairautena
– Ei kyseenalaista tai mieti jatkossa toimintaani dissosiaationi pohjalta

Jos ihmisellä ei ole tarpeeksi tietoa niin hän luottaa ennakkoluuloihin sekä stereotypiaan. Ennakkoluulot syntyvät ehdottomasti siitä, että ihmisillä ei ole tietoa mielenterveyden häiriöistä. Ennakkoluulot ovat ihmiselle luonnollinen ja tyypillinen tapa järjestää ajatuksiaan koska  ihminen turvautuu pitkälti tyypittelyyn ja luokitteluun. Ensikohtaamisessa tarvitsemme nopeita jaotteluja ja hahmotelmia, että pystyisimme hallitsemaan kaikkea informaatiota ympärillämme.
Ja kun ihmisellä ei ole tietoa hän muodostaa mielipiteensä yleisen stereotypian kautta. Sitä  voi käyttää ikäänkuin parhaana saatavilla olevina arvauksina, kunnes pääsee itse tutustumaan esimerkiksi uuteen ihmiseen ja selvittämään, millainen tämä oikeasti on.

Ennakkoluulon ja stereotypian avulla jostain monimutkaisesta tehdään yksinkertaista. Ne ovat perusteettomia,useimmiten negatiivisia, kaavamaisia, epäsuotuisia, pelkistettyjä ja yleistäviä käsityksiä jotka hyvin vähän pohjaavat faktatietoon, tai ihmisen henkilökohtaiseen kokemukseen. Useasti myös ihmisen omaksuma tieto on liioiteltua ja virheellistä, kuten esimerkiksi elokuvien kautta omaksuttu infirmaatio.

Ihminen osaa olla hyvin raadollinen toista kohtaan, tämän me kaikki tiedämme sillä onhan ihminen on pedoista pahin. Joten miksi joku haluaisi heti kättelyssä avautua omasta mielenterveyden häiriöstä, tai kertoa aina itsestään absoluuttisen totuuden ja antautua pedoille. Pidämme asiat omana tietonamme silloin, kun on mahdollista että asian paljastamisesta aiheutuu jotain negatiivista.

En ikinä voisi edes miettiä, että vastaisin rehellisesti puolitutulle tämän kysyessä mitä kuuluu. Miettikää ilme kysyjän kasvoilla jos kertoisin että kuuluuhan sitä, itseasiassa kolmeakin ääntä yhtäaikaa päänsisältä ja hetki sitten ajaessani autoa luulin postilaatikkoa ihmiseksi.

Tätä voisi verrainnollisesti kuvata laumakäyttäytymisellä. Susien laumassa joskus tietty susi ajetaan laumasta ulos tai jätetään oman onnensa nojaan – näin syntyy niin sanottu “yksinäinen susi”. Lauma antaa eläinten olemassaololle merkityksen. Aivan kuten perhe, susilauma on sosiaalinen yksikkö ja juurikin mihinkään kuulumattomuuden tunne ja rakenteen puutos ovat asioita, joista yksinäinen susi jää paitsi. Tämä tarkoittaa yksinäistä elämää ilman minkäänlaista viehätystä, mikä siihen usein liitetään. Suden elämästä tulee hankalaa, yksinäistä, jatkuvaa taistelua eloonjäämisestä.

Emme me tahallamme halua valehdella tai piilotella sisimpäämme. Teemme sen suojellaksemme itseämme, ja samaan aikaan kärsimme siitä.

”HOW I CAN BE SUBSTANTIAL IF I DO NOT CAST A SHADOW? I MUST HAVE A DARK SIDE IF I AM TO BE WHOLE” 

 – Carl G. Jung

Laitan tähän loppuun linkin videosta jonka jokaisen olisi syytä nähdä. Varsinkin niiden joille mielenterveysongelmat on iso mörkö joka pitää sulkea kaappiin, sillä möröthän ovat pelottavia. Eivätkä oikeasti olemassa.
https://www.ruutu.fi/video/2972801

Kulttuuri Oma elämä Mieli Terveys