Pimeää aikaa auringossa

 

Käyntini Varman tarjoamalla uravalmentajalla on lähtenyt käyntiin. Takana on yksi käynti ja heti ensiviikolla seuraava. Ensimmäinen käynti oli lähinnä kattava tutustumishaastattelu jossa sain kotitehtäviä seuraavaa käyntiä varten. Oma asiantuntijani oli mukava, vaikka toisin alkuun pelkäsinkin, ja ensimmäinen käynti ahdisti aivan tajuttomasti.

Ahdistus on lisääntynyt aiemmasta, eikä ahdistus+persoonallisuushäiriö ja pääni sisäiset äänet ole kovinkaan hyvä sekoitus. Nämä eivät ole sidoksissa mihinkään järkevään toimintamalliin, vaan aivan kaikkeen. Järkevään ja järjettömään, ja jotakin niiden välille.

Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Niinkuin elämässä nyt yleensäkin kaikilla menee. Itselläni se ehkä vaan verottaa normaalia enemmän.

Pystyn ”elämään ja olemaan”, mutta ajoittain tuntuu päivän päätteeksi, että olen hyvin väsynyt eikä enää jaksaisi.

Minulla on oma taivas, jossa on maailman huonoin sääennustus 24/7. Kukin osa tulee ja menee miten lystää ja tuovat omat ilmansa ja tunteensa mukanaan.

Ahdistaa mennä kauppaan, ahdistaa jos joku katsoo, ahdistaa tehdä, ahdistaa koittaa olla tekemättä, ahdistaa kun puhelin soi, ahdistaa kun ei saa levätä, ahdistaa kun ei saisi levätä. Ahdistaa vain olla. Ahdistaa kun ei voi vain olla.

Pitää tehdä, pitää mennä, pitää levätä, pitää rentoutua, pitää tehdä ruokaa, pitää syödä, pitää huolehtia itsestään,pitää siivota, pitää ulkoilla, pitää huolehtia toisista, pitää hoitaa asioita, pitää sitä sun tätä. Pitää, pitää, pitää! Kaikkea.Nyt, nyt, nyt! Ei saa pysähtyä.

Parempi olisi kuolla, näännyttää itsensä hengiltä, valua hitaasti sammaleeseen ja tuonpuoleiseen. Olen nähnyt jo kaiken, en elä tässä maailmassa. Olen sivustakatsoja omassa elokuvassani joka odottaa sen päättymistä. Voisin tarjota kolikon ja hypätä lautturin mukaan. Rauhallisesti jättäisin tämän nähdyn elämän. Lipuisin pois.

Kaikki tuntuu epätodelliselta. Ympäristö, ihmiset, eleet. Nykyisyys, menneisyys. Tunnen kun raajat painavat, liikkuminen tuntuu kuin vedessä kävelisi. Jotenkin luonnottomalta. Keho näyttää vieraalta vaikka se on minun omani. Tältäkö vartaloni tuntuu? Ei miltään?  Onko äänet aina kuulostaneet niin epäselviltä, kaukaisilta? Vuorokauden tunnit kuluvat vain minuuteissa ohitse, enkä elä niiden mukana.

Kuoleminen pelottaa, enkä halua vanheta. Liian nopeasti on aika kulunut ja se on kohta loppu. Puoliväli elämän kiitorataa saavutettu, ja jarrua ei voi painaa. Täysillä arkkua kohti pelko kasvoilla. Pelkään heräämistä sillä voin löytää mieheni kuolleena vierestäni. Pelkään että en itse herää. Pelkään etteivät lemmikkimme herää.

Millään ei ole väliä. Ei itselläni, ei muilla, ei Ihmisillä ylipäätään. Olemme rotuna jotain kuvottavaa. Elämä on tarkoituksetonta, sillä ei ole merkitystä. Emme ansaitse täällä olemista. Atomipommi, meteoriitti… ihan mikä vaan niin tervetuloa. Kunhan pyyhkiydymme pois.

Elämä on juhla, joka päivä on uusi alku. Mitä aurinkoisempaa sen ihanempaa. Luonto on kauniimpi kuin aiemmin ja vesi kimmeltää kirkkaammin kuin aikoihin. Tuoksut huumaavat ja erotan jokaisen linnun äänen. Aistin kaiken elämän, energian, uuden elämän ympärilläni. Olo on euforinen, hypomaaninen. Pystyn mihin vain mutta vuorokauden minuutit eivät riitä. Mikään ei riitä, en saa mistään tarpeekseni.

Haluan paiskoa, teurastaa, repiä, muussata. Haluan että veri lentää ja saan tyydytää sadistiset tarpeeni. Haluan nähdä kuinka liha painuu, haluan kuulla sen äänen kun raajat repeytyvät ja saan nauraa vieressä. Tätä janoa en ikinä maista, vaikka se makeudellaan koittaa houkuttaa, jekuttaa. Pyytää pelaamaan.

Kaikki pelottaa, olen kovin pieni. Jossain huoneessa missä on mustaa ja lattia kumisee onttona. Ääni ei kuulu, hukun pimeyteen ja sen kaikumattomiin koloihin. Juoksen ja raavin. Etsin jatkuvasti mitään löytämättä.

Itkettää hirveästi, niin paljon että sieluun sattuu. Kaikki särkyy ja sydän puristuu kasaan. En saa happea, oksettaa. Silmien verisuonet pullistuvat, kasvot ovat tulipunaiset, kädet puristuvat nyrkkiin ja koko vartalo jäykistyy kun sattuu niin paljon. Tunnen jopa kuolevani elävältä.

Olen vihainen, tunnen pidättelemätöntä raivoa joka on aggressiivista ja hyvin katkeroitunutta. Vaikea hallita ja pidätellä. Jotain isoa ja mustaa takahuoneen häkissä. Se hymyilee ja tietää että pelkään. Pelkään että lukko naksahtaa auki ja ovi aukeaa. En pidä siitä.

Joku haluaa tappaa minut, vakuuttaa että on monia tapoja päättää päivänsä ja saan viikon top 10 kattauksen ”kuole tässä ja nyt” – mielikuvia ja ehdotuksia. Eläviä sellaisia. Mielikuvien aikana tuntuu, että aika seisahtuu hetkeksi ympärillä kunnes se spurttaa takaisin siihen hetkeen mitä elettiin. Valitaanko yhdessä joku tarjotuista ehdotuksista vai odotetaanko vielä seuraavaa yhteydenottoa? Vastaan: ”Odotan kiitos” saan arvokkaan kumarruksen jonka mukana nostetaan myös hattu päästä. Yhtä tyylikkäästi noustaan kumarruksesta ylös, kitetään ja poistutaan hyvin herrasmiesmäisesti.

Rakastan muita, ja kaikkea mahdollista ympärilläni. Edes hyttystä en voi tappaa, sillä sekin on elävä olento ja kaikki ansaitsevat mahdollisuuden siihen. Itselläni ei ole väliä kunhan muilla on hyvä olla, ja saan tuottaa heille iloa ja helpotusta raskaaseen eloon. Ymmärrän, osaan asettua toisen asemaan, tunnen surua toisten puolesta.

Haluan keventää tunnelmaa, hassuttelen ja heittän tilannekomiikkaa. Kaikki on hauskaa ja tunnen hepuli maista iloa. Mielikuvitukseni laukkaa aivan radan vierestä ja jutut ovat sen mukaisia.

Kaikki sääennustukset eivät onneksi osu samalle päivälle, mutta hyvinkin moni yleensä. Ainoa mitä voidaan varmasti ennustaa on ”vaihtelevaa”.