Poutapilviä ja Sadekuuroja

Oolraittis. Taas pienen tovin jälkeen on hyvä lisäillä tekstiä.

Hetken tuossa pohdin, että mistä kertoisin teille, noin viikko taitaa olla kulunut sitten viimepäivityksen.

Kulunut viikko on ollut melkoisen tavallinen disso- oireideni seurassa, ei jurikaan mitään normaalista poikkeavaa, saatikaan maata mullistavaa.

Terapeuttini istunto oli eilen, ja taas hän aloitti samalla kysymyksellä kuin aina muulloinkin. ”Miten on viikko mennyt?”. Tämä kysymys turhauttaa joka ikinen kerta, sillä en osaa eritellä mitään päivien mukaan, tai osaa kertoa mitä olen tehnyt. Kulunut viikko on tuntunut kukaudelta eikä minulla ole juurikaan muistikuvaa mitä olen tehnyt.

Kerron vastuksena päivittäisiä kokemuksia siitä että itse tunnen leijuvani, oloni on kuorimainen, äänet kuulostavat kaikuvilta tai nään maailman pehmeänä. En tunne itseäni peilikuvastani tai osa kehosta tuntuu puutuneelta/ ei omalta. Nään asioita jotka eivät ole tosia, jonkin verran ahdistusta ja pelkotiloja. Paljon puhetta päänsisällä, hetkittäisiä väittelyjä ja osien pieniä kyläilyjä. Pakonomaista asioiden laskemista tai sanojen sanomista, puheen änkyttämistä ja sanojen katoamista. Perus arkea siis. Mitäpä siitä muuta osaisi sanoa. Tämmöistä se on.

Psyykkisesti terveet varmaankin ihmettelevät, kuinka joku voi moista pitää normaalina.

Yksi ainoa välikohtaus tapahtui kylläkin, kun olimme vanhemmillani sunnuntai- lounaalla (sukuni perinteen mukaan). Itse en oikein osaa sanoa että mitä tapahtui sen jälkeen kun lapsuudenkotiin sisälle astuin, mutta yhtäkkiä talossa oli paikalla joku toinen, kuin itse minä. Muistan että tervehdin vanhempiani normaalisti, jonka jälkeen menin takan eteen lämmittelemään ja selailemaan puhelintani. Kohta havahduinkin siihen että tunsin oloni jokseenkin eriytyneeksi kehostani ja ikäänkuin olisin katsellut itseäni olan takaa. Muutuin hyvin vihaiseksi, räjähdysherkäksi ja ärsyyntyneeksi jonka jälkeen tuntui kun kaikki ääni ympärillälini olisi muuttunut hieman puuromaiseksi. Tämän jälkeen muistikuvani tapahtuneesta ovat hieman sumuiset. Olin tiuskinut, kironnut ja ollut kirjaimellisesti oikein vittumaisen vihainen. Ilman mitään senhetkistä syytä. Vasta kun pappani (joka on hyvin rakas minulle) saapui syömään olin rauhoittunut, mutta siltikin syödessämme olin kuulema mulkoillut halveksuvasti äitiäni kulmieni alta. Kotimatkalla vasta tunsin kuuluvani taas omaan ruumiiseeni ja aiemmin tuntemani vihantunne oli kuin sormia napauttamalla poissa.

Kyseisestä välikohtauksesta ja siuhteestani vanhempiini juttelimme terapeuttini kanssa ja yhtäkkiä tunsin kuinka joku osistani aktivoitui ja oli kovalla tohinalla tulossa angstimaisesti ”lataamaan faktat tiskiin”. Koitin sisisesti tätä rauhoitella mutta en juurikaan saanut puheelleni vastakaikua. Osan olotila tupsahti kylään ja sisäisesti tuntui kun minua olisi huimannut. Seuraavaksi tuntui taas siltä että katson olkapään yli kun joku muu ”ajaa autoa” ja heiluttaa käsiäni. Eteisessä olotilani normalisoitui ja kylässä käynyt osani oli hirveän tyytyväinen kun oli omasta mielestään ”hoitanut homman kotiin”.

Terapiakäynnin jälkeen osani teki hirveästi mieli heittää savukkeeksi, ja tästä asiasta keskusteltiin tovi päänsisällä autossa. Sillä itsehän olen ollut vuoden polttamatta ja mikään teiniangsti egonsa kanssa ei todellakaan sitä muuta.

Ainoa asia mikä jäi kaihertamaan hampaankoloon terapiaistunnon alussa oli se, kun terapeuttini kysyi kuinka viimetapaaminen psykiatrini kanssa oli sujunut ja olinko saanut sen, mitä sieltä menin hakemaan.  Tämä hämmensi minua ja vainoharhainen tutkani alkoi piipittämään kovaa tahtia.

”Olinko saanut sen, mitä olin sieltä mennyt hakemaan”

Mitä kummaa hän tällä tarkoitti?  Kävin nopeasti mielessäni läpi kaikki mahdolliset skenaariot joita keksin, mutta en yhtään saanut kiinni siitä, mitä hän piiloviestillään yritti minulta  udella. Ihankuin olisi halunnut saada minut kiinni jostain asiasta, mutta voi olla että taas ylitulkitsin viattomaksi tarkoitetun lauseen (kuten yleensä tapanani on). Kerroin terapeutilleni rehellisesti että selvitimme psykiatrini kanssa epäselviä B- lausuntoja ja niiden kanssa olleita informaatiokatkoksia.

Tämän hetken tilanne on se, että psykiatri muutti diagnoosini sivupersoonahäiriöksi (mikä ei toisaalta ole ihme, vaikkakin jollain tapaa harmillinen stigma) ja olen ainakin kesäkuun loppuun asti sairaslomalla. Uudelleenkoulutusta toiseen ammattiin haetaan varman kautta.

Olen myös vertaistukiryhmässä saanut hyviä vinkkejä siihen, että osia ei pitäisi kieltää vaan niihin pitäsi oppia tutustumaan, sillä ne ovat siellä tarkoituksesta. Tämä sen vuoksi että systeemin kaikki hahmot tulevat esille, jolloin ne on helpompi huomioida ja sisäinen ”tiimi” oppii paremmin toimimaan yhteistyössä. Monilla on myös  kutsumanimi osillaan. Ei sen vuoksi että osa on kertonut anp:lle nimensä, vaan että anp on keksinut osille nimet. Tämä helpottaa kuulema ulkopuolisten pysymistä kärryillä erilaisista osista, niiden piirteistä ja tunnetiloista.

Voisi verrata tuota nimeämis- asiaa koirien kasvatukseen. Koirien kasvattajalla on tiettyä rotua 6kpl, jonka jokainen yksilö on tasamusta ja yhtä pörröinen,vieraalle katsojalle täysin saman näköinen.  Jokaisella yksilöllä on kuitekin oma luonteensa ja hivenen erilainen ulkonäkö jota ei vieraammat ihmiset heti huomaa. Yksilöitä ei kunnolla erota toisistaan, ennenkuin niillä on nimet millä niitä kutsua.

Itseäni kovasti kiinnostaa sisäinen maailmani ja ”pääkaverini”. Tahtoisin kunnolla tutustua heistä jokaiseen, varsinkin niihin osiin jotka eniten ovat äänessä  ja toimia yhteistyössä. Nimeäminen on vielä harkinnassa, jotenkin se tuntuu ajatuksena hieman kiusalliselta  tässä vaiheessa.

Lopuksi  voin ylpeänä kertoa, että olen aloittanut pitämään kehostani huolta. Tovin mietin, että aionko vain olla ja möllöttää koko sairaslomani, vai tehdä jotain joka pitää jotain rytmiä arjessani. Jos vain olisin ja möllöttäisin, niin luultavasti koko vuorokausirytmini menisi ihan sekaisin, olisin entistä masentuneempi ja en saisi mitään arjen normaaleita askareitakaan enään tehtyä.

Olen ottanut tavoitteeksi katsoa, kuinka pitkälle kehityn voimailussa kesäkuuhun mennessä, nyt kun aikaa on. Treeniohjelmani on hieman yliampuva ja rankkaa suorittamista, mutta sitä voi keventää jos tuntuu että voimat eivät riitä. Nyt takana on 3pv treeniä joka myös tuntuu kropassa. Eilen en meinannut edes saada takkia riisuttua, pukemisesta puhumattakaan.  Joku osani on sisälläni aivan innoissaan tästä projektista, ja olen kyllä itsekkin. Vaikkakin hieman hirvittää että kuinka tässä käy.