Tuntemuksia Terapiasta part 2

Ylpeänä voin kertoa, että tänään tapahtui jonkinsortin läpimurto terapia- istunnolla. Ainakin itselleni.

Kaikki alkoi lähestulkoon samalla kaavalla kuin kaikkina aiempinakin käynteinä. Herään aamulla, keitän tumapaahtoista kahvia jota nautin kerman kera muutaman kupillisen. Oikeastaan ensimmäinen kuppi jää lähes poikkeuksetta juomatta puolivälin jälkeen, sillä se on kerinnyt viileentymään sillävälin kun olen ollut uppoutuneena sisäisen maailmani kuuntelemiseen.  Tai kuten mieheni kuvailee asiaa: toljottamiseen.

Ajomatka terapeuttini vastaanotolle kestää hieman alle tunnin. Autoon pääseminen sujuu ongelmitta ja matkaan lähtö myös, vaikka jokainen lähtökerta aiheuttaakin ahdistusta. sillä tiedän minne olen menossa… puhumaan asioista jotka ovat jo itsessään epämukavia.

Jossain kohtaa matkalla  ahdistus kasvaa, vaikka aikaa tapaamiseen vielä runsaasti olisikin. Kun pääsen lähelle katua jonka varressa terapeuttini vastaanotto on jään yleensä autoon odottamaan, että jäljellä oleva aika kuluu tarpeeksi lähelle vastaanottoaikaa, sillä terapeutti on toivonut, että liian aikaisin ei tapaaiseen tulla. Yleensä soitan summeria kun tapaamiseen on enää 5 minuuttia aikaa. Tämän opettelu on hankalaa sillä olen oppinut lähtemään liikkeelle niin, että olen aina ajoissa, välillä hyvinkin ajoissa. En uskalla lähteä ajamaan niin että olisin juuri enkä melkein ajallaan sovitussa paikassa, koska otan huomioon kaikki mahdolliset asiat jotka vain voivat pieleen mennä matkan aikana. Kuten muistikatkot, ahdistuskohtaukset, matelevat edessäajajat, tietyöt. You name it.

Kun odotan autossani että kello nakuttaisi aikaa eteempäin oloni on hyvin usein jollaintapaa vihainen mutta en oikein tiedä mille. Se on jonkun osan tunne sillä se katoaa heti kun pääsen terapeuttini aulaan, menee ikäänkuin piiloon enkä saa hänestä kiinni enään. Karkaa paikalta.

Tänään vastaanottohuoneeseen astellessani olin jotenkin pakokauhumaisessa tilassa, hieman hysteerinen. Tärisin kauttaaltaan kuin koira jota olisi ruoskittu koko elämän kettingillä ja joka kavahtaa ihmistä sellaisen kohdatessaan. Puheen tuottaminen oli todella hankalaa, kun en kyennyt keskittymään, ja änkytin enemmän kun sanoin mitään järkevää. Terapeutti yritti arvailla sanoja joita yritin lausua. Tuolloin tuntui että 3 vuotiaskin puhuisi paremmin. Oloni oli ontto, hyvin kuorimainen, jotenkin ohut ja tunnoton. Minun piti koko ajan jollain tapaa koskea ruumiiseeni sillä tuntui että leijun tai vajoan jonnekkin, hieroin käsiä ja kasvojani, tunnustelin tuolin verhoilun pintaa. Tunnustelulla en tarkoita että olisin yltäpäältä hinkannut itseäni siihen kuin koira itseään maassa olevaan paskaan, vaan kädellä silittelin pientä kohtaa.

Pääni teki tahdosta riippumattomia nykäyksentyyppisiä liikkeitä samalla kun yritin kovasti keskittyä terapeutille vastaamaan tämän kysymyksiin. Hän kysyi miten kuvailisin sen hetkistä  olotilaani. Mieleni oli tyhjä, yritin sanoa jotain mutta suustani ei tullut mitään, olin taas tyhjyyden kuplassa jossa ei ollut mitään ajatusta, ei mennyttä, ei tulevaa. Kunnes sain itseäni hieman heräämään ja änkytyksellinen selitys jatkui taas. Tätä jatkui noin 15 minuuttia käynnin alkamisesta kunnes sain maadoitettua itseni pois selvemmille vesille, työntäen osat taakse ja rauhoitettua mieleni.

Keskustelu kääntyi siihen kuina aikaisempi viikko oli sujunut kohdallani. Kerroin rehellisesti kuinka se oli sujunut. Oli ollut parempia hetkiä huonojen joukossa mutta dissosiaation oireet, osat ja niiden toiminta on edelleen vahvasti tuottanut ongelmia, päänvaivaa. Varsinkin kun aloitin töissä sairaslomani jälkeen.

Tuntui että sisäinen palettini sekosi taas kokonaan ja varsinkin töissä oli hankala suoriutua kaikesta, selvitä päivästä. Terapeuttini kysyi miltä töissä tuntuu silloin kun osat ovat äänessä ja toimintani muuttuu hankalaksi suossa kahlaamiseksi. Vertasin kokemusta siihen että seisoisi täydellä rautatieasemalla missä on paljon hälinää ja ympärillä olisi noin 5 ystävää (osaani), jonka puheet erottaa hieman paremmin kaiken muun metelin joukosta. Tähän lisätään se, että työpaikkani ympäristö on jatkuvassa muutoksessa, liikeessä ja meteliä on paljon (työskentelen tehostetussa palvelutalossa), työkaverit ottavat kontaktia ja asukkat ottavat kontaktia ja omaiset heiluttavat luokseen, jotain muutakin pitäisi saada suoritettua ja muistettua, kaikkeen pitäisi pystyä keskittymään saumattomasti. Haluaisin joskus mennä kyykkyyn ja pitää käsiä korvillani sillä tuntuu etten kykene suodattamaan kaikkea ja muutamien osien tunteet kuohuvat. Tulee ryöpsähdyksiä ja osat tulevat kyläilemään kun kontrolli pettää. Tuntuu siltä, että hetkenä minä hyvänsä menen rikki. Tilannetta ei yhtään auta ajoittaiset itsensä tai ympäristönsä vieraaksi kokeminen, utumainen olo tai pumpulissa käveleminen. Ennen suorittajaosani pystyi olemaan läsnä ja hallitsemaan kaiken kaaoksen, nyt tuntuu että tämä elintärkeä osa on hoitanut osuuttaan heikosti vasemmalla kädellä.

Seuraavaksi puhuttiin tästä osasta joka menee piiloon kun ovi vastaanotolle aukeaa vaikka aiemmin on esillä. Koitin häntä kuvailla, eräs toinen osa on hyvinkin saman kaltainen, mutta on enemmän puhdasta vihaa joka ei juuri yhtään ennakkovaroittele kun irtoaa liittimistään ja ottaa heti kontrollin (hyde). Tässä piiloon menevässä osassa on jotain samaa, mutta ei kuitenkaan. Tämä osa on hyvin katkera, joka ei tunne että hän tulee kuulluksi. Sanoisin että hieman nuorempi, angstimainen lähes kaikkea kohtaan mutta ilman hyvää syytä, turhautuu nanosekunnissa, hyvin negatiivinen lataus ja tympeän vihainen.

Kuvailin osan tuomaa tunnetilaa seuraavanlaiseksi: kaikki päivässä ärsyttää, kävelet makuuhuoneeseesi ja lyöt pikkuvarpaasi sängynjalkaan niin kovaa että varmana tuntuu, jopa ehkä murtuu. Heti lyömisen jälkeen on se nanosekuntti kun ärsyttää, vituttaa ja vihastuttaa niin paljon, että tekisi mieli hakata kirveellä sänky palasiksi. Se yleinen ärsyyntyminen ja nanosekuntin sisältämät asiat on se tunne. Juuri sen osan omaava tunne. Tämä osa on ainoa, joka saa aikaan fyysisen reaktion jokaisella kerralla, kun yrittää päästä kokonaan esiin. Hyvin intensiivinen hetkittäinen kokemus. Tunnetilaa osan totaalisesta esiintulosta on vaikea pukea sanoiksi, voin vain kuvailla että tuntuu kun tappelisimme kehon kontrollista. Osa tulee esiin äkäisenä/ kiukkuisena mutta hallittavissa olevana kanssa matkustajana KUNNES tapahtuu se nanosekuntti, ja osa koittaa hypätä kunnolla hallintaan. Tällöin tapanani on jännittää jotain kehoni osaa, joskus pääni kääntyy kallelleen ja kurtistan kasvojani ikään kuin kokisin kipua vaikka en koe. Ikäänkuin estääkseni osaa ottamasta kontrollia. Kun saan osan puskettua takaisin hallintaan, hengitän hitaasti ulos suun kautta, keskittyneesti huokaisten.

Seuraavaksi puheenaihe keskittyi siihen, onko minulla surullisia tuntemuksia jotka liittyvät tähän yllämainitsemaani osaan. Kuten sellaisia tunteita etten ole lapsuudessani tullut kuulluksi/nähdyksi. Niitä on paljon, syntymästä saakka. Mieleeni puski muisto siitä eräästä tapahtumasta jolloin isäni ohikulkiessaan kopautti takaraivoon, ilman mitään syytä. Äidilleni kun kerroin oli vastaus että miksi seisoin siinä kohtaa. Olin näkymätön ja tuntui että kaikki oli minun vikaani tai että olin ”ansainnut” tapahtumat, tavalla tai toisella.

Yllämainitun kertomisen jälkeen tunsin todella syvää ja lohdutonta surua, joku sisälläni parkui kovin lohduttomasti ja toivoi pois pääsyä elämästä itsestään jotta olisi helpompi olla. Tuntui kun olisin ollut aivan yksin mustassa tilassa jossa ei ole ketään muuta, vain minä ja yksinäinen/ lohduton olo. Tunsin tämän osan tunteet ja läsnäolon. Terapeutti kysyi miltä tuntuu. Vastasin että itkettää niin paljon vaikka en siitä ulkoisesti mitään merkkejä näyttänyt. Hän vastakommentoi että sen pystyy aistimaan ja sanoi, että saan itkeä jos siltä tuntuu. Siinäkohtaa oku vihainen osa veti surua tuntevan osan taakseen ikäänkuin suojellakseen tätä vaaralta ja vastasi vahvasti ei. Heikot itkee.

Sitten se tapahtui. Joku huomasi että nyt ei ole joukkueella vaihtokuviot hallinnassa ja pakka on ihan sekaisin. Pimpelipom. Hetkessä terapeuttia vastapäätä istui hyvin tyyni, yli- rauhallinen, asiallinen, ja verbaalisesti lahjakas osa, joka ei kuitenkaan ole tämä minun arki ”minä”.Tämä osa poikkeaa myös postauksessani I Can Hear Voces part 2 esiintyvästä suojelijasta, tämä osa ei ole ”isovelimäinen”, ei lihallisen kiinteä. Hän oli liian selkeä, liian kirkas tai valoisa mieleltään. Kovin kevyen tuntuinen. Nyt vasta itse sain tutustua tähän tyyppiin kunnolla, aiemmin hän on ollut vain hyvin lyhyitä pyrähdyksiä läsnä, ei pitkää aikaa kuten tänään, eikä rehellisesti sanottuna juurikaan ole edes hirveästi minulle näyttäytynyt. Hän otti totaalisesti tilanteen hallintaan. Pystyi jopa kertomaan terapeutille mitä olen hänestä oikeasti ajatellut ja miksi tuntuu että terapia junnaa paikoillaan.

Tämä (uusi?) tyyppi osasi myös jotenkin kertoa terapeutille kuinka systeemimme toimii. Mikä on upea juttu sillä itsekkään en ole päässyt asiasta oikein kunnolla puuta pidemmälle. Sain sellaisen ahaa- elämyksen kun ”taustalta” kuuntelin osan ja terapeutin keskustelua. Pohdinta keskittyi loppuaikana siihen, kuinka osat saataisiin tulemaan selkeänä esiin keskustelemaan vuoroillaan ilman, että hukun niihin niin syvälle että ne pääsevät liikaa pinnalle, tai että kaikki menee osien sillisalaatiksi. Harkintaan jäi vaihtoehtona yhden tuolin tekniikka.

Saapa nähdä mitä siitä seuraa. Osien tuolileikki kuulostaa juuri siltä, että sirkusteltta palaa, elefantit, apinat, akrobaatit, pellet, ja kaikki mahdolliset liikkuvat osat juoksevat palavan teltan sisällä sekasortoisesti  ympyrää ja tirehtööri yrittää aivan turhaan saada mitään kontrollia menoon.