Tuntemuksia Terapiasta

 

BOOK.png

En todellakaan tiedä, onko seuraavalle tekstilleni mitään oikeita tai faktapohjaisia perusteita olemassa, vai onko kyseessä asia jonka olen ylitulkinnut ja ylireagoinut, sekä koonnut näistä erinäisistä havainnoistani mielikuvan vainoharhaisuudella maustettuna. Ei harmaintakaan hajua. 

Olen käynyt tapaamassa terapeuttiani nyt 4 tai 5 kertaa. Alkuun vaikutti hyvältä ja tuntui että välillämme synkkaa, hän ymmärtää ja osaa auttaa.  Nyt kuitenkin parina viimekertana en ole voinut olla huomaamatta, että joku on muuttunut välillämme hoitosuhteessa. En vain tiedä mikä tämä joku on, mutta se on siellä. Se valtava epäilyn ja vedätetyksi tulemisen tunne.

Olen alkanut olemaan varauksellinen ja tuntuu, että en kykene olemaan aito kun vastaanottomme alkaa. Jotenkin jännitän, olen kovin jäylkkä vartaloltani. Yritän olla kamalan selkeä, reflektoida ja pohtia järjellisesti, etsiä hienoja sanamuotoja. Yritän jotenkin miettiä samalla tavalla kun terapeuttini ja mukailla hänen mielipiteitään, näkemystään ja olemusta. Samaan aikaan jossain sisälläni joku huutaa BULLSHIT, ja tietää että terapeutti on täysin hakoteillä ja koittaa johdatella meidät myöntymään tämän omiin virheellisiin näkemyksiinsä.

Tuntuu että hukkaan itseni. Ikään kun vastaanotolla luopuisin omasta identiteetistäni. Värittäisin värityskirjaa juuri niillä väreillä, mitä arvelen että toinen haluaa minun käyttävän. Vaikka voisin värittää ihan kuten itse tahtoisin. Teen toisen mielipiteistä omaa, senhetkistä todellisuuttani. Käynnin loputtua minut valtaa taas aivan erilainen olotila. Sellainen osa jota harmittaa ihan hemmetisti kaikki se huutava tunne ja sisäinen sekamelska, mitä ei jotenkin kykene huoneen sisäpuolella tuoda esille. Ja juuri siitä kyvyttömyydestä ärsyyntyneenä tämä tyyppi hakkaa näppäimistöä tuohtuneena. 

Joudun myös vakuuttelemaan terapeutilleni paljon asioita, sillä tuntuu että hän ei usko minua ja koittaa keksiä selityksiä kertomilleni asioille. Ajatellaan hetken että kummitukset ovat aikuisten oikeasti olemassa (eivät ole mutta leiki hetki että olisivat). Kun niiden teosta (esimerkiksi oven aukeamisesta itsekseen) kertoo skeptikolle, tämä selittää tapahtuneen kaikella muulla mahdollisella, aina ilmavirtauksista saranoiden vääntymiseen. Tältä minusta nykyään tuntuu terapeuttini vastaanotolla. Turhauttavaa.

Tuntuu, ettemme edisty tai oikein pääse puusta pidemmälle. Terapeuttini ei johda istuntoa vaikka kyseleekin ajoittain tarkentavia asioita. Nyt viimeisin käynti oli epämiellyttävin. Hän useampaan otteeseen kysyi onko ydinminä nyt läsnä, millainen on ydinminä, miten mieheni kuvaisi ydinminääni. Mistä helvetistä minä voin tietää mikä on ydinminä, kun tuntuu että olen hukannut itseni ja etten ole itseni. Ihan kuin luolaan huutaisi haloo, onko siellä joku. Voi pyhä vittu sentään. Eikö hän nää, että joku osani on läsnä istuntojen aikana ja toimii kuin posliinikuori, eristäen sisäisten osieni pääsyn ulkoiseen maailmaan ja taas pinnasta peilaa terapeutille takaisin tämän omia ideologioitaan. Hänen pitäisi nähdä tämä. Onhan hän ammattilainen. 

Hän sanoi myös jotain, mikä särähti korvaani oikein ikävästi. Hän sanoi että en näytä voivan huonosti sillä olin huolitellun näköinen. Jumalauta. Huolitellun näköinen! Jos tämä herra on alansa ammattilainen, niin on kyllä jäänyt lukematta kirjasta eräs hyvin tärkeää luku. Tai sitten ripsiväri ja meikkivoide on uusi lääke kaikkiin psyykkisiin sairauksiin.

– ULKONÄKÖ EI KERRO KOKO TOTUUTTA, PSYYKKISET SAIRAUDET EIVÄT VÄLTTÄMÄTTÄ NÄY ULOSPÄIN-

Pitäisikö minun näyttää vastaanotolla siltä, että olen asunut viikon kompostissa koirankakka unikaverinani? Uskooko hän vasta sitten että minulla on sisäinen kaaos meneillään, ja että olen henkisesti loppu kun sisäinen maailma muuttaa ulkoista habitustani radikaalisti. Tarvitseeko minun viiltää ranteet auki jotta vakuutan terapeutilleni että minulla on paljon itsetuhoisia ajatuksia ja näkyjä niiden toteuttamisesta. Tarvitseeko minun parkua hysteerisenä ja olla jatkuvassa, vaihtuvassa osieni tunnelatauksessa vastaanotolla, että hän ymmärtää kuinka kamala vellominen sisälläni on. Jos tätä minulta odotetaan terapiassa niin voin kertoa sassy- bitch äänelläni… that´s not gonna happen.  Mun defenssiosat pysyvät aina mukana. Ne taklaa hyökkääjät laitoihin. Se on niiden työnkuva, todella tarpeellinen sellainen.

Seuraavan kerran kun terapeuttini minut aulasta sisään pyytää, toivon ettei hän hirveästi hämmästy jos olen pukeutunut suureksi, käveleväksi kakka- emojiksi joka yrittää ahtautua kapeasta oviaukosta kohti vastaanottohuonetta. Josko tällöin ulkoinen habitukseni olisi oikeanlainen henkiseen hyvinvointiini nähden.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *