”Joskus mä pelaan, joskus en”

Olen siinä mielessä ”tyypillinen” nainen, etten lapsuudessani oikeastaan koskaan pelannut tietokone- tai konsolipelejä. Sehän oli poikien hommaa. Tytöt korkeintaan leikkivät kotia sims-pelin kautta. Joku kavereista oli joskus pakotettu tietämättömänä isoveljensä vastukseksi johonkin konsolilla pelattavaan autokisaan. Siitä oli jäänyt päälimmäisenä mieleen nöyryytyksen tunne. Tästä viisastuneina jatkoimme huonekalujen ostelua sim:ien koteihin ja toistimme mielissämme mantraa: ”pelit on ihan tyhmiä poikien turhuuksia, hyi.”

Paljon myöhemmin, tarkemmin sanottuna viime kesänä, minulle valkeni aivan ensimmäistä kertaa kilpailullisten tietokonepelien ihmeellinen maailma, kun jäin tuijottamaan poikaystäväni näyttöpäätteeltä Starcraft2-turnausta. Kerrankin joku viitsi selittää pelin säännöt ja taktiikat rautalangasta vääntäen, ilman turhaa sarkasmia ja piilo*ittuilua. Ilman nöyryyttämistä.

Onneksi selitettiin, sillä Starcraft nappasi mukaansa toden teolla. Ensin vain katsoin, sitten uskaltauduin pelaamaan itse. Starre vaihtui myöhemmin League of Legends:iin, into pelimaailman tutkimiseen on kasvanut kasvamistaan.

Tervetuloa siis kanssani maailmaan, jossa väittelyitä käydään Suomi24:sen sijaan Reddit:issä, nainen muualla kuin keittiössä on vitsi ja ihmisiä ei aina ymmärrä. Täällä olen kuitenkin oppinut paljon, nauranut ja nauttinut sekä tutustunut ihmisiin aivan erillaisella tavalla. Jousi olalle ja menoksi!

zvonne