Työuupumus (engl. burnout) eli loppuunpalaminen on työhön liittyvä stressi-oireyhtymä, joka häiritsee täysipainoista työstä suoriutumista. Työuupumuksen oireita ovat voimakas yleistynyt väsymys (ekshaustio), kyynistynyt asenne työtä kohtaan ja alentunut aikaansaamisen tunne. Muita yleisiä oireita ovat vatsaoireet, päänsärky ja unettomuus[1]. Työuupumus syntyy pitkään jatkuneesta altistumisesta työperäiselle stressille[2]. Sen kehittymiseen vaikuttavat työntekijän tavoitteet, työpaikan työolosuhteet sekä molempien stressinhallintakeinot. Työssä erityisesti työn vaatimusten ja resurssitekijöiden epäsuhta altistaa uupumiselle. (Lähde: Wikipedia)

Aloitin uudessa työpaikassa suurin toivein ja suurella innolla 1.9. 2014. Saman vuoden joulukuussa, heti itsenäisyyspäivän jälkeen, olin jo siinä tilassa, että erään tavallisen työpäivän aamuna kävelin työpaikan sijaan terveyskeskukseen ja sanoin, että minä en enää jaksa enkä pysty, auttakaa minua. Se oli yhtään liioittelematta yksi vaikeimmista asioista, joita olen ikinä tehnyt – ja toisaalta ainut asia, mitä pystyin siinä tilanteessa tekemään. Mitä oikein tapahtui? Mikä meni vikaan noin nopeasti? Miksi minä, jolla ei ollut minkäänlaista taustaa mielenterveysongelmista, sain kaksikin eri diagnoosia, päädyin olemaan sairauslomalla yli kolme kuukautta ja syömään mielialalääkkeitä puolisentoista vuotta?

Pitkittyneen työperäisen stressin uskotaan vaikuttavan haitallisesti terveyteen, koska se johtaa elimistön ennenaikaiseen kulumiseen. Työperäinen stressi saattaa johtaa biologisen vanhenemisen kiihtymiseen ja on viitteitä siitä, että solujen ennenaikainen vanheneminen telomeerien lyhenemisen seurauksena olisi yksi osa tätä prosessia. Uupumukseen johtavan kroonisen työperäisen stressin on todettu korreloivan voimakkaasti veressä olevien elimistön immuunipuolustusta hoitavien valkosolujen telomeerien lyhentymisen kanssa myös niillä potilailla, jotka eivät kärsi masennuksesta, ahdistushäiriöistä tai alkoholin liikakäytöstä. (Lähde: Wikipedia)

En tiedä, voiko kohdallani puhua varsinaisesti pitkittyneestä stressistä, mutta aloin kyllä huomata jo ihan fyysisiäkin oireita ennen kuin stoppi tuli. Olen aina ollut ns. huono nukkumaan, mutta nyt se kävi ajoittain todella vaikeaksi. Ruokahalu heikkeni ja varsinkaan työpaikalla ruoka ei meinannut mennä alas lainkaan. Väsymys oli jatkuva seuralainen, eikä energiaa riittänyt edes rakkaaseen harrastukseeni voimanostoon. Puhumattakaan sitten pääpuolen oireista, kuten jatkuvasta riittämättömyyden ja huonommuuden tunteesta. Soimasin itseäni koko ajan siitä, että etten pärjää siinä kuin muut (mikä ei pitänyt edes paikkaansa), ja surin sitä, etten oppinut asioita tarpeeksi nopeasti (mikä sekään ei pitänyt paikkaansa). Monta kertaa olin jo kääntymässä takaisin työpaikan ovelta, kun pelkkä kyseiseen tilaan astuminen sai ahdistuksen kietoutumaan kuristavana ympärille, mutta tieto keskeneräisistä tapauksista ja pulaan jäävistä asiakkaista – vaikkei kyse mistään elämän ja kuoleman kysymyksistä ollutkaan, kaukana siitä – pakotti minut puremaan hammasta vielä yhden päivän, ja toisen, ja kolmannenkin. Vasta, kun olin kaiken voitavani tehnyt, saatoin romahtaa – en nyt varsinaisesti hyvällä omallatunnolla tosin silloinkaan.

Työuupumus on häiriötila, joka kehittyy pitkittyneen työstressin seurauksena. Työuupumukselle altistavat hyvin korkeat omat tavoitteet työssä, vahva sitoutuminen työhön ja korostunut velvollisuudentunto. Jos työolosuhteet ovat lisäksi kuormittavat, tavoitteet jäävät saavuttamatta, eikä työntekijällä ja työyhteisöllä ole riittävästi taitoja ja keinoja ratkaista ongelmia ja ristiriitoja, riski uupumiselle on olemassa. (Lähde: Mehiläinen)

Miksi minä sitten uuvuin? En halua osoitella sormella ketään, koska vika ei missään tapauksessa ollut kenenkään yksittäisen ihmisen, mutta toisaalta on ihan turhaa kieltää sitä, etten saanut silloiselta lähiesimieheltäni sellaista tukea, kuin mitä olisin uutena työntekijänä kaivannut. Tilanne työpaikalla oli muutenkin haastava, projekti oli voimakkaassa kasvuvaiheessa ja uusia ihmisiä rekrytoitiin jatkuvasti, ja tästä johtuen niin koulutukseen kuin uusien työntekijöiden lähitukeenkaan ei riittänyt läheskään riittävästi resursseja. Eikä työnkuvakaan näin jälkeenpäin ajatellen ollut oikein minulle sopiva. Joku toinen olisi kestänyt – ja moni kestikin – tilannetta paremmin ja osannut olla ottamatta stressiä asioista, joille ei mitään voinut, mutta minä en tuossa tilanteessa siihen pystynyt ja seurauksia paikkaillaan osin vieläkin.

Työuupumuksesta toipuu, kun työntekijä pääsee elpymään ja työstä poistetaan kuormitusta ylläpitäviä tekijöitä. Toipuminen edellyttää muutoksia sekä työolosuhteissa että työntekijän toiminnassa ja asenteissa. Tarvittavien toimenpiteiden laajuus riippuu siitä, kuinka vakavaksi tilanne on edennyt. (Lähde: TTL)

Olen jälkeenpäin miettinyt, että jouduin todennäköisesti palaamaan töihin aivan liian pian, vaikka aloitinkin (ja jatkoinkin, itse asiassa) osa-aikaisesti KELAn osasairauspäivärahan turvin. Puuttumatta nyt sen enempää siihen, miksi näin kävi, oli lopputuloksena joka tapauksessa erittäin vaikea ja rikkonainen kevät ja kesä. Laskin päiviä kesälomaan – jälkiviisaana on toki hyvä todeta, että olisi pitänyt kuunnella intuitiotaan ja lähteä jo silloin, mutta sinnittelin vielä yli vuoden ennen kuin lopulta yt-neuvottelujen jälkimainingeissa totesin, että minun osaltani tämä oli nyt tässä, kiitos ja hei. Haavat olivat yksinkertaisesti liian syvät eivätkä päässeet oikein missään vaiheessa kunnolla paranemaan, vaikka tilanne esimiesmiehityksen osalta paranikin erinäisissä organisaatiomuutoksissa ratkaisevasti ja neuvotteluja käytiin hyvässä hengessä. Loppujen lopuksi oikea toipuminen lähti liikkeelle vasta siitä, kun vaihdoin työpaikkaa, ja hämmästyksekseni olen pystynyt tekemään täysin normaaleja tuntimääriä uupumatta ja kuormittumatta. Ilokseni olen alkanut huomata myös pahoin kolhiutuneen ammatillisen itsetuntoni alkavan elpyä, ja ajoittain tunnen jopa pärjääväni ihan kohtuullisesti 🙂 Olen silti alati tietoinen siitä, että kerran katkeamispisteeseen venytetty kuminauha katkeaa helposti uudestaankin, ja jos alkaisin havaita epänormaalia uupumusta, ottaisin oitis yhteyttä esimieheeni. Opin uupumuksestani paljon, mutta niin kiva kokemus se ei ollut, että sen haluaisin toistaa.

Ps. Itselläni ei tuota Z73.0-diagnoosia ole, vaan sairauslomat kirjoitettiin keskivaikeana masennuksena ja ahdistuneisuushäiriönä (mitkä olivat kyllä ihan oikeat diagnoosit omalla kohdallani). Työuupumushan ei kelpaa KELA:lle sairauspäivärahan maksuperusteeksi, vaan vaaditaan jokin ”oikea” mielenterveyden häiriö, joten lähes kaikilla työuupuneilla tuo masennus siellä tiedoissa lukee. Eikä tämä ole hyvä asia monestakaan syystä, mutta se olisi jo kokonaan toisen kirjoituksen aihe se…