Herkkiä asioita

”Erityisherkkyydellä tarkoitetaan synnynnäistä, hermostollista ominaisuutta. Erityisherkkä ihminen reagoi tavallista herkemmin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin, sillä hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa laajemmin ja syvällisemmin. (…) Erityisherkkyys ei ole sairaus tai diagnoosi. Erityisherkkien ihmisten kokemukset omasta herkkyydestään vaihtelevat. Herkkyydestä voi olla sekä hyötyä että haittaa. Erityisen herkät ihmiset ovat usein luovia, intuitiivisia, pohdiskelevia ja tunnollisia. Toisaalta he kuormittuvat muita helpommin esimerkiksi kiireestä, melusta ja negatiivisesta ilmapiiristä.” (Wikipedia)

”Yksinkertaistettuna esimerkkinä voisi sanoa, että erityisherkän ihmisen näkökyky ei ole parempi kuin muilla, mutta hän huomaa enemmän ja analysoi huomioitaan tarkasti – sekä tietoisesti että tiedostamattaan. Erityisherkän hermojärjestelmä ja keho saattavat olla jatkuvassa hälytystilassa aistiärsykekuormituksesta johtuen.” (http://www.hspelamaa.net/erityisherkkyys)

”HSP on rauhattomassa ympäristössä, ylivirittyneenä tai stressaantuneena usein levoton, kykenemätön keskittymään, voi unohdella asioita, ei kuuntele puhetta tai neuvoja, ei organisoi asioitaan järkevästi, ja voi silloin suoriutua ajattelua ja luovuutta vaativista tehtävistään kykyjään heikommin.” (https://www.erityisherkat.fi/erityisherkkyys/mita-erityisherkkyys-ei-ole/)

 

Minäkö erityisherkkä? Törmäsin erityisherkkyyden käsitteeseen muutamia vuosia sitten jossain päin internetiä, ja aihetta koskevia tekstejä lukiessani ensimmäinen tunne oli helpotus. Hyvänen aika, tämähän olen minä! Minä en olekaan hullu tai viallinen tai muita huonompi, minä olen vain… erityisherkkä. Ja ihmiselle, joka kipuili työuupumustaan ja masennustaan ja suri pärjäämättömyytään, tuo oli todella iso asia. Olinhan pitkään jo soimannut itseäni siitä, etten pärjännytkään uudessa työssäni niinkuin muut ja niinkuin olisi pitänyt pärjätä, vaan pienetkin asiat tuntuivat päivä päivältä vaikeammilta ja paineet ja tavoitteet suorastaan kestämättömiltä. ”Älä ota sitä niin raskaasti/vakavasti” on hyvää tarkoittava neuvo, mutta erityisherkälle huonoin mahdollinen, koska me otamme asiat raskaasti ja vakavasti by nature, ja sen jatkuva hokeminen, ettei niin pitäisi tehdä, sai minut tuntemaan itseni entistäkin huonommaksi, heikommaksi ja suorastaan tyhmäksi, kun näin reagoin. Ihan samaa olin myös jo vuosikaudet miettinyt parisuhteisiini liittyen: miksi reagoin niin hirvittävän voimakkaasti kulloisenkin kumppanin mielialoihin (tai oletettuihin mielialoihin, should it come to that), ja miksi pienikin epäsovun tai huonotuulisuuden ilmaus sai minut voimaan niin huonosti. Koin heti valtavaa tarvetta hyvitellä, sovitella ja pyydellä anteeksi, vaikka vika ei millään muotoa olisi ollut minun; mitä tahansa, jotta tilanteen kireys laukeaisi.

 

”Pohtiminen ja asioiden taakse jättämisen vaikeus, itkuherkkyys ja tunteellisuus. HSP:n mieliala voi vaihdella. Vastoinkäymiset tai surulliset tapahtumat vaikuttavat HSP:hen usein keskimääräistä voimakkaammin ja pidemmän aikaa. Joillakin erityisherkillä on taipumusta pessimismiin ja murehtimiseen. Jos HSP ei ymmärrä itseään, hän voi kokea itsensä muita vähempiarvoiseksi ja vialliseksi.” (https://www.erityisherkat.fi/erityisherkkyys/mita-erityisherkkyys-ei-ole/)

 

Olen pienestä pitäen tuntenut voimakkaasti niin hyvässä kuin pahassakin, eikä taipumus ole iän myötä ainakaan häviämässä. Kovia kokeneen eläimen kuva somessa voi pahoittaa mielen todella syvästi ja itkettää monta päivää; toisaalta lempibändin uusi kappale tai suosikkiurheilijan onnistunut suoritus voi tuottaa aivan huikaisevan onnen tunteen ja helposti liikuttaa kyyneliin asti. Tunnereaktiot ovat joskus täysin triviaaleissakin tilanteissa niin voimakkaita, että joudun peittelemään niitä vitsailulla ja ”rempseydellä”, jotta ne eivät riipaisisi niin syvältä. Veikkaan, etten ole ainoa joka näin tekee, koska aikuisenhan pitäisi hillitä ja hallita itsensä, ja varsinkin julkinen itkeminen on heikkouden merkki ja vähintäänkin omituista käytöstä. Ja joidenkin ihmisten mielestä myös elämänkumppanin kyyneleitä sopii pilkata jopa kahdenkeskisessä tilanteessa (huom. ei liity nykyiseen parisuhteeseeni mitenkään).

 

”Erityisherkille ovat yleisesti tärkeää sopuisuus ja rauhallinen, hyväksyvä tunnelma. Konfliktit kuormittavat herkkää hermojärjestelmää ja niihin liittyy usein uskomuksia, jotka ovat latautuneita. Sitä saattaa pelätä olevansa itsekäs, jos pitääkin puolensa. Sitä saattaa pelätä, että erimielisyydet johtavat aina suhteen kaatumiseen. Sitä voi luulla, että täytyy aina joustaa, omalla kustannuksellaan.” (https://hidastaelamaa.fi/2017/03/3-ristiriitaa-erityisherkka-kohtaa/)

 

Tähänhän viittasinkin jo aikaisemmin; vielä nykyäänkin, kaikinpuolin emotionaalisesti turvallisessa parisuhteessa eläessäni, koen todella, todella vaikeaksi pysyä tiukkana mahdollisissa konfliktitilanteissa. Jossain mielen pohjalla nakuttaa aina ajatus siitä, että jos en myönny ja taivu ja jousta, saan kärsiä. Jos nyt ei aivan suhteen päättymisen muodossa, niin murjotuksen ja mykkäkoulun nyt vähintäänkin. Tiedän, ettei tämä ole totta, mutta tunne on tässäkin järkeä vahvempi. Pohjimmainen tunnehan noissa tilanteissa on pelko, pelko hylkäämisestä – joko konkreettisesta tai emotionaalisesta – ja pelko pakottaa usein esiin kyyneleet, vaikka miten yrittäisit olla jämäkkä ja aikuinen ja asiallinen ja muistaa, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Riitakumppani puolestaan helposti kokee itkun manipuloinniksi tms., jos ei tiedä mistä on kyse (ja vaikka tietäisikin).

 

”Mutta jotta Anna olisi voinut oppia suhtautumaan asioihin levollisesti, hänen olisi pitänyt vaihtaa luonteensa. Hän oli herkkä ja tulinen ja koki elämän surut ja ilot moninkertaisina. Marilla tiesi tämän ja oli siitä huolissaan: hän ymmärsi, että tulevat vastoinkäymiset kohtaisivat erityisen raskaina näin altista olentoa. Mutta hän ei tajunnut, että elämällä on vastapainoksi tällaiselle ihmiselle varattuna myös erityisannos iloa.” (L.M.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet)

 

Kaikista erityisherkkyyden asettamista haasteista huolimatta en luopuisi tästä ominaisuudesta mistään hinnasta! Kyky maailmojasyleilevään iloon, pikkuasioista haltioitumiseen ja suurten tunteiden kokemiseen on aivan valtavan hieno lahja, ja ilman sitä minä en olisi minä. Olen myös täysin tietoinen siitä, että osa pitää erityisherkkyyttä pahimmanluokkaisena pseudotieteellisenä höpötyksenä, mutta itse olen tunnistanut itseni näistä jutuista niin vahvasti, että olen valinnut uskoa kyseisen ilmiön olemassaoloon. Kyse ei toden totta ole siitä, että vängällä haluaisin olla ns. special snow flake ja saada hienon ”diagnoosin” otsaani, mutta olen saanut lukemastani paljon lohtua ja ymmärtänyt monia asioita itsestäni, käyttäytymisestäni ja reaktioistani. Alan pikkuhiljaa uskoa ja ymmärtää, että myös minulla on oikeus kokea asiat tavallani, eikä se tee minusta muita huonompaa tai heikompaa ihmistä.