Jos et tiedä, mikä lusikkateoria on, käy ensin täällä.

Minun vauvakirjassani lukee ”Reipas ja terve tyttö”. En juurikaan sairastellut kouluikäisenä, vesirokonkin podin hyvin lievänä. En ole myöskään ikinä ollut sairaalassa sairauden tai onnettomuuden takia. Treenaan kovaa useamman kerran viikossa, kipittelen tuntikausia pokemonien perässä, käyn keikoilla, tapaan ystäviä ja suostun ilomielin, kun minua pyydetään kissavahdiksi tai kukkia kastelemaan. Pieni vaivahan se minulle on, mutta pyytäjälle iso apu. Vaihdan tarvittaessa työvuoroa lyhyelläkin varoitusajalla, käyn voimailuseuramme talkoissa ja kursseilla apuohjaajana ja moderoin nettiyhteisöjä. Elämäni on kaikin puolin vauhdikasta ja menevää.

… tai sitten ei.

Kaikki edellämainittu pitää kyllä paikkansa, mutta itse asiassa pyrin nykyään siihen, että kalenterissani olisi mahdollisimman paljon tyhjää, aikatauluttamatonta aikaa. Taannoisen työuupumukseni ja masennukseni jälkeen olen huomannut, että siedän kiirettä, stressiä ja univelkaa erittäin paljon huonommin kuin aikaisemmin (kun taannoin valittelin tätä Rokkimiähelle, hän ihan aiheellisesti huomautti, ettei ihmisen pidäkään sietää noita hyvin, jottei vetäisi itseään piippuun alta aikayksikön), ja ihan perustyöpäivän ja salitreenienkin vastapainoksi tarvitsen paitsi riittävän määrän unta, myös riittävästi ”sohvailuaikaa”, jolloin ei ole pakko tehdä mitään, jos ei satu huvittamaan. Onneksi kestämme molemmat kohtuullisen hyvin ajoittaista epäjärjestystä ja villakoiria. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi tehdä sitä ja tätä ja tuota, vaan siitä, etten useinkaan vain yksinkertaisesti jaksa. Ei ole energiaa, ei ole niitä lusikoita, ja on pakko priorisoida, jotta oleellinen (työ ja treenit) ei kärsisi ainakaan kovin pahasti. Ja välillä on pakko jättää menemättä esim. kiinnostaville keikoille, koska unet jäisivät muuten liian vähiin. Kävisin myös mielelläni nykyistä paljon enemmän yhteiskunnallisissa ja feministisissä tapahtumissa ja osallistuisin poliittiseen toimintaan, mutta, mutta. Toiveeni on, että pystyisin ainakin jollain tapaa osallistumaan tulevaan presidentinvaalikampanjaan, aika näyttää kuinka sen kanssa käy.

Tuo kaikki kuulostaa nyt hirvittävän negatiiviselta, mutta ei itse asiassa ole sitä, päinvastoin: nautin nykyään suuresti siitä, että ei oo pakko jos ei haluu ja että vapaapäivän voi ihan hyvin viettää sängyssä lekotellen ja tabletilla surffaillen, ja pellillinen lämpimiä voileipiä käy ateriaksi vallan mainiosti. Aikuiset ihmiset eivät myöskään kuole siihen, jos tiskit kasaantuvat tiskipöydälle tai pyykkikori pursuaa. Kyllä ne koneet sitten käyvät taas useammankin kerran päivässä, kun on aktiivisempi päivä. Valmentajaltakin riittää suorastaan mahtavasti ymmärrystä sille, että välillä treenit siirtyvät, kun univelat kaatuvat päälle ja ahdistaa ja migreenioireitakin pukkaa – todennäköisesti muutama ylimääräinen lepopäivä ei sitäpaitsi tee pitemmällä aikavälillä lainkaan pahaa näissä hommissa. Jaksamisen rajallisuus on myös pakottanut uudelleenarvioimaan suhdettani työntekoon ja luopumaan (tai ainakin yrittämään) ylimitoitetuista vaatimuksista, joita ei todellakaan esitä kukaan muu kuin minä itse.

Lusikkateoria on siis alunperin syntynyt kuvaamaan kroonisen fyysisen sairauden kanssa elämistä, mutta on myös mielestäni sovellettavissa psyykkisiin ongelmiin ja niiden aiheuttamiin arjen haasteisiin. Itse ainakin koin sen hyvin hyödylliseksi ja jopa lohdulliseksi, kun aikoinaan yritin ymmärtää ja sanallistaa uutta tilannettani. Ihmiselle, jolla ei ollut minkäänlaista taustaa mielenterveysongelmien suhteen, masennusdiagnoosi oli alkuun kova paikka. Kuka minä nyt olen, kun en enää olekaan iloinen, terve ja reipas? Niinikään oli (ja on osin vieläkin) vaikeaa hyväksyä sitä, että toimintakyky ja jaksaminen konttasivat pahoin, vaikka fyysisesti mihinkään ei sattunut eikä ollut mitään virusta jylläämässä elimistössä tms. Mutta lusikkateorian ajatteleminen auttoi minua ymmärtämään sairastumiseni mukanaan tuomia rajoitteita. Nykyään olen toki jo paljon paremmassa kunnossa, olenhan tehnyt ongelmitta kokopäivätyötäkin viime syksyisen työpaikanvaihdokseni jälkeen, mutta välillä tulee edelleen niitä päiviä ja aikoja, jolloin en vain kerta kaikkiaan pysty toimimaan normaalitasollani. Silloin muistan taas lusikkateorian ja varon tuhlaamasta kallisarvoisia lusikoitani turhaan, ja viivaan kalenteristani yli kaiken ei-pakollisen. Sen tuo uupumus ainakin opetti, että myös mielen varoitusmerkkeihin kannattaa uskoa, ja mieluummin puuttua tilanteeseen liian aikaisin kuin liian myöhään.