Love is in the air
Tässä viime aikoina on ollut erityisen kevyt mieli lähes koko ajan. Olen ollut poikkeuksellisen hyvällä tuulella. En ole jaksanut stressata asioista läheskään niin paljon kuin normaalisti. Olen nauranut vieläkin herkemmin ja enemmän kuin yleensä ja hymyillyt melkein unissanikin. Olen ihmetellyt maailman menoa ympärilläni ärsyyntymättä juuri mistään. Olen toistellut ystävälleni täällä sitä kuinka onnellinen olen tällä hetkellä koko ajan. Yksi päivä se sitten kolahti. Taidan olla rakastunut. Kyse ei suinkaan ole tällä kertaa kuumasta vastakkaisen sukupuolen edustajasta vaan taidan olla rakastunut Australiaan.
Minulla on täällä Brisbanessa tällä hetkellä aivan käsittämättömän hyvä olla ja nautin täysin siemauksin tästä ilmapiiristä, ympäröivistä ihmisistä, kulttuurista ja ilmastosta ja siis aivan kaikesta mitä täällä minulla tällä hetkellä on. Toki meilläkin on ollut suvantomme Australian kanssa ja välillä elo on tuntunut huomattavasti hankalammalta eikä olo ole ollut lainkaan onnellinen, mutta niin kai sen kuuluu mennä vähän jokaisessa suhteessa. Vaikeuksien koittaessa suhteessa taistellaan ja tehdään töitä tai joko luovutetaan. Itse en ole vielä kertaakaan täällä olessani halunnut luovuttaa vaan olen viimeiseen asti koittanut miettiä ratkaisuja millä vaikeuksista päästään jälleen voittoon. Teen mitä vaan kunhan täältä ei ole pakko lähteä. Onneksi vielä ei ole tarvinnut kohdata mitään todella haastaavaa vaan aika lailla yhä eletään tämän rakkauteni kanssa sitä ensihuumaa jossa tuntuu että toisesta ei vaan saa tarpeekseen vaikka hengaa 24/7 ja pienimmätkin viat on helppo antaa tuosta vain anteeksi.
Se on kyllä myönnettävä että hieman sen jälkeen kun vihdoin olin tajunnut ja sen itselleni myöntänyt että olen rakastunut hiipi jostain kulman takaa se tuttu inhottava tunne jolta ei voi välttyä kun tuntee suurta ihastusta jotain kohtaan. Menettämisen pelko. Kauhulla jo ajattelin että miten tulen särkemään sydämeni siinä vaiheessa kun toisenkin vuoden viisumi umpeutuu ja minun on poistuttava täältä. Rintaa raastava ikävä tunne saa kylmät väreet aikaiseksi nyt kun tätä kirjoitan ja ajattelen koko asiaa. Mieleen on pari kertaa juolahtanut se sama ajatus mikä joskus on tullut oikeissakin parisuhteissa niiden tyyppien kanssa joista tiedät jo aika pian että ei tule toimimaan ja koko juttu on tuhoon tuomittu heti alkutekijöistä syystä tai toisesta; miksi jatkaa koko juttua ja kiintyä lisää kun siinä vaiheessa kun sen toisen vihdoin sitten menettää kipu tulee olemaan entistä kamalampi kuin jos nyt ajoissa vain päästäisi irti ja jatkaisi elämäänsä eri suuntaan. Tässä tapauksessa luovuttaminen ei kuitenkaan tule kysymyseenkään enkä ole sitä tosissani harkinnut, en pysty edes ajattelemaan asiaa. Niinkuin jo aiemmin sanoin, sitä on taisteltava ja tällä hetkellä minulla on tasan 13 kuukautta aikaa keksiä jotain millä voisin mahdollisesti vielä pitkittää tätä Australiassa asumista jos mieli tekee täällä olla edelleen sen kahden vuoden jälkeen.
Täytyy todeta että elämä on välillä aika ihanaa. Täällä se ainakin tuntuu erityisen hyvältä juuri nyt. Jos jokaiselle meistä on olemassa mukamas vain se yksi oikea tosi rakkaus tarkoittaako se aina sitä että sen kuuluisi olla joku toinen ihminen vai voisiko se tässä tapauksessa olla myös joku paikka, eri maa, kaupunki tai kulttuuri. Jos näin on, kliseisesti voisin todeta että olen tainnut löytää oman true matchini…
xxTiia