Miksi lähdin Australiaan?

Olen viettänyt pian lähes 11 kuukautta Australiassa samalla nähden upeita paikkoja ja tavaten uusia ihmisiä ja monesti uusien tuttavuuksien kanssa puheeksi tulee se miksi olen ylipäätään lähtenyt tänne. Mikä sai juuri minut, kuten toki monet muutkin, matkustamaan näin kauaksi omasta kotimaastani ja onko tämä kokemus vastannut siihen minkä vuoksi lähdin. Välillä vastaus kysymykseen on vain putkahtanut ulos suustani ja välillä olen joutunut miettimään sitä hieman kauemmin ja aina vähän kysyjästä riippuen olen saattanut vastata vähän mitä mieleen on sillä hetkellä saattanut juolahtaa. Jotain yhtäläisyyksiä kaikilla vastauksillani toki on ollutkin. Kysymykseen vastaaminen tuntuu toisinaan hieman vaikealta koska se on ollut minulle tavallaan niin itsestään selvää, minunhan piti vain lähteä ja piste, vaikka aika monien mutkien kautta tänne lopulta päädyin. Mutta mikä saikaan aikaan sen että lähdin…

 

 

Voisin luonnehtia itseäni aikamoiseksi haaveilija luonteeksi, rakastan haaveilla ja unelmoida toisinaan jopa ihan jotain hulluja ja älyttömiäkin juttuja joita en edes koskaan tosissani lähtisi tavoittelemaan. Olen pikkutytöstä saakka ollut tällainen haaveilija luonne ja myös tämä Australia haave juontaa juurensa ihan sinne lapsuuteen saakka. Isäni erittäin hyvä ystävä muutti Australiaan samoihin aikoihin kun itse olen syntynyt yli 27 vuotta sitten. Perheemme postilaatikkoon tipahtelikin ajoittain joulukortteja ja muita onnentoivotuksia maapallon toiselta puolelta kenguruiden, koala-karhujen ja mahtavien biitsi- ja luontokuva korttien muodossa. Isäni ystävä vieraili myös luonamme silloin tällöin ja hänellä oli aina kerrotavana huikeita tarinoita ja mahtavia valokuvia kaikista mielettömistä paikoista ja eläimistä mitä hän näki asuesssaan kaukana Australiassa. Noita tarinoita kuunnellessa ja kuvia katsoessa oli tämä pikkutyttö aina aivan myyty ja veljeni kanssa kyselimmekin joka kesä että tuleeko Kari-setä Australiasta tänäkin kesänä mökille vieraaksi. Voitte vain kuvitella sen pettymyksen niinä kesinä kun tuota lapsuutemme odotetuinta vierasta ei näkynyt kun tietenkään ihan joka vuosi Australiasta ei välttämättä Suomeen lennetä parin viikon lomalle.

Meidän kesämökin saunan pukuhuoneen seinällä roikkui vuosikalenteri jonka Kari oli Australiasta joskus tuonut tai postittanut ja muistan että selailin ja tuijottelin kalenterin kuvia todella usein ja mietin mielessäni että joskus minä sitten olen tuolla ja nään kaikki nuo paikat oikeasti. Ikää oli silloin maksimissaan seitsemän tai kahdeksan vuotta, mutta muistan edelleen tuon yhdenkin kerran ennen saunaan menoa kun katselin kuvaa Ayers Rockista ja mietin että vielä tulee päivä kun olen Australiassa ja muistanko tätä mökkisaunaa sitten enää että millaista täällä oli.

 

 

Vuodet vierivät ja aina välillä haaveilin että joskus oikean ajan koittaessa lähden Australiaan. Ei minulla ollut suurempaa tietoa mitä siellä teen mutta tiesin vaan että sinne haluan ja sinne minun pitää mennä. Omalla perheelläni on hieman jännä suhtautuminen moneen asiaan ja tästäkin asiasta he usein totesivat naurun kera että mitenhän sinä sinne meinasit lähteä ja äläpä taas puhu hulluja. Tuollainen suhtauminen masensi toisinaan kovastikin ja toisinaan pisti vain lisää tulta liekkeihin että katsokaapa vaan. Lukion jälkeen päädyin viettämään välivuotta ja tein kovasti töitä ja yritin säästää rahaa. Tuolloin rupesin ensimäisiä kertoja ekaa kertaa googlailemaan vaihtoehtoja että miten Australiaan kannattaisi lähteä, oisiko muka kahden viikon loma itselleni riittävä vai mitä kaikkea haluaisin ehkä kokea. Olin jo kuullut huhuja working holiday viisumista ja etsinkin tietoa miten kyseinen homma toimii, tuolloin viisumi oli mahdollista saada ennen kuin täytti 25 vuotta. Kauhistelin lentolippujen hintoja ja jatkoin haaveilua.

Välivuosia ehti kertyä yhteensä kaksi ja jossain vaiheessa tilillä olikin ihan mukava summa jo rahaa, asuinhan kotona edelleen vanhempien kanssa joten vuokraa ja viikon ruoka ostoksia ei niinkään joutunut maksamaan. Alkukesästä koitti ero poikaystävän kanssa olin jo hetkellisesti että noniin nyt ei muuta kuin menoksi, mutta rohkeus kuitenkin petti ja päädyinkin muuttamaan Espooseen opiskelemaan. Muistan että päätös olla lähtemättä pallon toiselle puolelle harmitti oikeasti vaikken Espooseen muuttoa ja opiskelua pois vaihtaisikaan missään nimessä. Kuitenkin jotenkin koko juttu kaiveli mieltä tai ehkä juuri se rohkeuden puute etten vain uskaltanut lähteä, soimasin itseäni että miksi olin niin arka luonne joissain asioissa. 

 

Taas vuodet vierivät ja pari vuotta tuli vietettyä Espoossa sen samaisen poikaystävän kanssa kunnes ero koitti ja uusi elämäntilanne laittoi miettimään että mitäs nyt. Australia haave oli yhä häälynyt aina kaiken muun elämisen taustalla välillä harvemmin ja välillä useammin ja erittäin selkeäsi ja varmasti yksi syy eroonkiin oli se että tiesin ettei poikaystäväni ikinä lähtisi kanssani toiselle puolelle maapalloa. Tällä kertaa rahatilanne oli kuitenkin erittäin surkea parin opiskeluvuoden jälkeen joten jotain täytyi tehdä ennenkuin voisi tosissaan ruveta suunnittelemaan ulkomaille lähtöä. Koko elämä menikin taas uusiksi asuinpaikkaa, ystäväpiiriä. työpaikkaa ja suhdestatusta myöten ja muutin takaisin omaan kotikaupunkiini Lappeenrantaan. Vietinkin lähes kolme aivan mahtavaa ja vauhdikasta vuotta vaatemyyjänä Lappeenrannassa ja elin ehkä toisinaan jopa vähän liian sosiaalista ja tapahtumarikasta elämää. Näin jälkeenpäin voisi viisastella että pää ei ehkä pysynyt mukana kaikkien muutoksien ja muiden sen aikaisten tapahtumien keskellä koska noin kahden vuoden aikana olin jo kahdesti keikauttanut elämäni täysin päälaelleen ja vaihtanut kaiken ympärilläni olevan enkä hetkeksikään pysähtynyt sillä hetkellä miettimään tai kysymään itseltäni että mitä haluaisin tässä elämässä tehdä tai saavuuttaa ja mitä minulle oikeasti kuului.

 

Kolme vuotta siis painettiin töitä, juostiin juhlimassa ja urheiltiin kuin hullu ja eipä siinä edes tosissaan ehtinyt miettimään että mites se Australia haave. Joskus iski hirveä kiukku että en sitten koskaan lähtenyt ja luulin että koska olin jo 24 tai 25 oli jo aivan liian myöhäistä ja viisumiakaan ei enää tippuisi meikäläiselle joten juhlin, tein töitä ja treenasin kahta kauheammin ja selitin itselleni että eihän tässä ole edes aikaa lähteä mihinkään kun on koko ajan niin kiire muutenkin. Kuvittelin olevani korvaamaton töissä, tärkeä tyyppi jonka kuului osallistua aina ties mihin kissanristijäisiin ja jossain vaiheessa totesin ettei salilla käymistä voinut skipata vaikka olisi ollut mitä muuta tärkeää menoa tiedossa joten se siitä Australiasta. Voin myöntää että kyllä harmitti, koska Australia oli ollut aina unelmani ja näin itseni ihan epäonnistujana ja pelkurina kun en koskaan tullut tarpeeksi rohkeaksi uskaltanut lähteä. 

 

 

 

Vuosi 2014 ei ollut mikään kummoinen ja vuoden 2015 alkaessa iloitsinkin että noniin, kelkka uudestaan ylöspäin ja tästä tulee elämäni paras vuosi. Kuukausien edetessä aloin kuitenkin muuttumaan pikkuhiljaa erilaiseksi, en tiedä mikä kaiken lopulta laukaisi mutta kai kaikki tapahtui pikkuhiljaa. Olin todella väsynyt, harvoin enää niin iloinen itseni joka yleensä olen ja josta aina sain kehuja kun jaksoin olla päivästä toiseen töissäkin aina niin positiivinen. Oikein mikään ei enää kiinostanut enkä juurikaan innostunut tosissani mistään ja huomasin jääväni usein kotiin omaan seuraani ja saatoin selitellä syyksi ties mitä milloinkin. Liikuntaa jaksoin vielä harrastaa mutta palautuminen oli erittäin hidasta, salitreenin jälkeen lihaksia saattoi helposti särkeä viisi päivää niin pahasti etten päässyt kunnolla kävelemään ja yöllä jos yritin vaihtaa asentoa heräsin lihaskipuihin jotka kääntyminen aiheutti. Jossain vaiheessa kuvioihin astui myös uni ongelmat, saatoin olla sairaan väsynyt yötä päivää, mutta nukkumisesta ei tullut mitään. 

Koko tähän muuhun elämään vaikutti vielä omalta osaltaan se että pappani joutui maaliskuussa leikkaukseen ja jonka onnistumista koko perhe jännitti.. Leikkaus itsessään sujui hyvin, mutta papan toipuminen ei vaan koskaan sitten alkanutkaan. Pelkäsin koko kevään pahinta ja toivoin että pappa rupeaisi toipumaan ja pääsisi vihdoin pois sairaalasta. Itse asuin lähellä sairaalaa ja usein poljinkin sinne pyörällä töiden jälkeen papan seuraksi. Pelko oman läheisen ihmisen puolesta laittoi lisää taakkaa harteille ja veti mieltä entistä enemmän maahan. Olen luonteeltani sellainen että huolehdin ihan liikaa toisista ihmisistä ja heidän voinnistaan unohtaen itseni ja nyt mietinkin koko ajan että miten mummo jaksaa jos papalle tapahtuu jotain ja miten se vaikuttaa meidän koko perheeseen. En edes ajatellut sitä miten se vaikuttaisi itseeni. Olin aina ollut papan tyttö, pienestä asti olin vastannut niin jos joku kysyi olinko isin vai äitin tyttö. J vielä vanhemmalla iälläkin sukulaiset ja tuttavat minut nähdessään totesivat että ai sinähän oot se teidän papan tyttö. Kevät eteni ja muuttui kesäksi ja papan vointi pysyi aika samanlaisena. Kotiin pääsystä ei ollut tietoa mutta ainakaan huonompaan suuntaan ei menty.

Jossain vaiheessa kavereilta alkoi tulemaan uteluita että olenko kunnossa ja onko kaikki ok. Toisinaan tämä ahdisti vain entistä enemmän ja en vain osannut pyytää apua vaikka sitä varmasti olisi ollut tarjolla. Mieluiten hautauduin omaan sänkyyni ja omiin oloihin. Asuin kuitenkin tuolla hetkellä kaverini kanssa samassa asunnossa, joten luojan kiitos ihan kokoaan en meinannut unohtua sängynpohjalle. En halunnut ihmisten tietävän ettei kaikki ole hyvin ja häpesin sitä millainen ihminen minusta oli yhtä äkkiä tullut. En vaan jaksanut tavallista arkea ja tuntui että romahdan. Parhaan kaverin sanat etten olee enää yhtään oma itseni ja hän on minusta huolissaan herättivät kyllä jollain tavalla mutta silti en osannut vieläkään tajuta sitä että ehkä olisi aika pysähtyä ja relata hetki. Koitin suorittaa töitä, treenejä, käydä papan luona sairaalassa ja mitä enemmän ahdisti sitä enemmän taas tehdä kaikkea. Jossain vaiheessa tilanne sitten menikin niin pahaksi että rupesin saamaan paniikki kohtauksia kotonani. Eräänkin kerran olin hyvillä mielin lähdössä aamulla töihin, eväät pakattuna, vaatteet vaihdettuna ja meikki ja hiukset pian valmiit. Kesken korviksien laiton vessassa se iski ja pian tajusin vain haukkovani henkeä vessan lattialla ja itkeväni niin paljon ettei sanoja tullut ulos, en uskaltanut poistua vessasta ja muistan vain miettineeni että noniin nyt sitä sitten seottiin lopullisesti kun ei omasta kotoa uskalla poistua. Pakon edessä jotenkin sain soitettua töihin etten vain pysty saapumaan paikalle ja siellä onneksi Nelli lohdutteli että ota nyt vaan rauhassa ja lepää joohan. Jossain vaiheessa hakeuduin työterveyslääkärille ihan muista syistä ja lääkäri sen sitten totesikin että enkö tajua kuinka väsynyt olen. Hän ei kuulemma ollut hetkeen nähnyt yhtä väsynyttä ihmistä ja määräsikin minut siltä istumalta parin viikon sairaslomalle uupumuksen takia. Burnout ja ikää 26 vuotta, en meinannut uskoa koko asiaa ja itseäni vain lähinnä hävetti myöntää oma tilanteeni. Olin aina ollut se ihminen ja kritisoi burnouttia ja väitti niitä ihmisiä laiskaksi ja saamattomaksi joille niin kävi. Olivat kaikki muka teeskentelijöitä. Voitte vaan kuvitella miltä tuntui olla itse tuossa tilanteessa.

Parin viikon sairasloma, aurinkoloma Kreikassa ja työpaikan vaihto saivat hetkellisesti valoa tunnelin päähän ja uutta energiaa tähänkin tyttöön mutta kesäkuun lopulla se pahin pelko kävi toteen. Ystäväni häitä juhlittiin kesäkuun viimeisenä lauantaina ja papan tilanne oli ollut jo todella heikko ja hänet oli siirretty jo eri sairaalaan saattohoito osastolle. Muistan ystäväni hääkirkossa seremonian alkaessa itsekkäästi rukoilleeni että mitä vaan tapahtuu älä anna minkään nyt pilata tätä päivää koska haluaisin edes yhden päivän nauttia ja olla huolehtimatta joten älä anna papan kuolla tänään tai jos se tapahtuu toivottavasti perhe kertoo siitä vasta huomenna. Juhlat olivatkin aivan ihanat ja päivä varmasti koko kesän paras täynnä hyvää seuraa, ystäviä, rakkautta ja iloista mieltä. Seuraavana aamuna isältä tuli viesti että pappa on nukkunut pois aikaisin sunnuntai aamuna. Näin jälkeenpäin voin taas todeta että vaikka sillä hetkellä luulin että selvisin tilanteesta loppupeleissä hyvin, olen ollut kyllä pitkään aivan shokissa. En edes muista enää mitä heinäkuussa on tapahtunut tai olenko ollut töissä ja moni muukin asia on aivan sumun peitossa. Muistan tapahtumia hautajaisista mutta en esimerkiksi että milloin ne olivat. En muista yhtäkään tapahtumaa tai tapaamista kavereiden kanssa, en yhtäkään työvuoroa tai ylipäätään yhtään mitään. Muistan että papan kuoleman jälkeen olin surullinen ja itkin ja annoin itselleni luvankin tähän kaikkeen suremiseen mutta muuten ei mitään muistikuvia kesän tapahtumista. 

 

 

Koko surullinen tapaus kuitenkin aiheutti minussa myös jossain vaiheessa jotain positiivista ja papan kuoleman jälkeen tajusin että elämässä kaikki on mahdollista tasan niin kauan kun henki meissä pihisee. Rupesin googlaamaan working holiday viisumi asioita uudestaan, selvittämään mahdollisuuksia mitä voisin tehdä Australiassa ja vertailemaan lentoyhtiöiden hintoja. Selvisi että viisumin saa nykyään ennekuin täyttää 31 vuotta au pairina toiminen on Australiassa todella yleistä ja vaikutti helpolta keinolta lähteä matkaan joten ei muuta kuin tuulta purjeisiin. Tuntuu että kesän aikana ainut mikä sai nousemaan sieltä sängynpohjalta ja pysymään liikeessä oli Australia unelman tavoittelu. Päivästä suurin osa kului tiedon hakemiseen, mahdollisen au pair perheen etsimiseen ja heidän kanssa viestittelyyn ja pähkäilyyn milloin olisin valmis lähtemään, kuinka kauan malttaisin odottaa. Loppupeleissä kaikki asiat vain loksahtelivat paikoileen ja hommat rullasivat eteenpäin erittäin nopeasti. Heinäkuun loppupuolella päätin että jossain vaiheessa syksyn aikana lähden ja syyskuun puolessa välissä lentoni laskeutui Brisbanen lentokentälle.

 

Projektia eteenpäin viedessäni olin toki edelleen väsynyt ja toisinaan mietinkin onko minusta todella tähän. Ystäväni myös kyselivät että onkohan tämä järkevä ratkaisu juuri nyt ja riittävätkö varmasti omat voimavarani. Ihan järkevää ajattelua ystäviltäni ja taas jälkeenpäin olenkin ihmetellyt että miten sain kaikki asiat yksin hoidettua siinä mielentilassa. Kuitenkin koko ajan läsnä oli tunne että näin tämän kuuluu mennä ja minun kuuluu lähteä, tämä on juuri oikea ratkaisu. Mitä lähemmäs lähtö tuli sitä enemmän toisinaan pelotti mutta samalla muuttui vahvemmaksi se tunne joka kertoi että nyt kuuluu lähteä eikä mikään tule menemään pieleen. Saatoin usein lähteä yksikseni lenkille tai istua saunassa pohtimassa tulevaa suunnitelmaani ja aina minut valtasi varmuus ja rauha että kaikki tulee meneään hyvin eikä minun tarvitse olla huolissani. Kuulostaa varmaankin ihan huuhaalta jonkun mielestä ja tätä on vaikea selittää mutta kaikki tuntui niin selkeältä  ja tajusin että ei minun pitänytkään aiemmin edes lähteä vaan juuri nyt on se hetki kun kuuluu mennä. En muista olisinko ikinä ollut varmempi mistään. Aina olin jossain mieleni perukoilla tiennyt että joskus minä vielä lähden ja minun kuuluu se tehdä, välillä se ajatus meinasi hautautua ja kadota mutta aina se puski pintaan uudestaan ja uudestaan kunnes viimein uskalsin oikeasti tarttua siihen ja lähteä tekemään töitä unelmani eteen. 

Ja mitä voisin sanoa nyt vajaa vuosi myöhemmin. Oliko ratkaisu oikea ja kannattiko kuunnella sitä pientä ääntä joka vakuutti että mene vain. No hell yeah! Vaikka ensimäiset kuukaudet täällä menikin vähän ihmetellessä ja moni voisi ehkä syyttää että lähdin taas vain onglemia ja suurta surua pakoon, on tällä kaikella kuitenkin ollut niin paljo positiivia vaikutuksia. Pikkuhiljaa olen saanut oman iloisen minäni ja itsevarmuuteni takaisin ja samalla olen tuntenut itseni elävämmäksi kuin koskaa aiemmin. Olen kasvanut ja muttunut ihmisenä jo nyt ja varmasti kaikkia muutoksia ei vielä edes itse tajua ja jotkut muutokset ehkä huomaa vasta sitten kun joskus mahdollisesti palaa takaisin Suomeen. Kaikki on aina sujunut paremmin kuin olisi uskaltanut toivoa ja vaikka matkaan on mahtunut myös vaikeuksia ja heikkoja hetkiä silti usein tuntuu kuin koko universumi olisi puolellani ja tukisi kaikessa mitä täällä päätänkään tehdä. Otin reissun päätavoitteeksi lähteä kasvamaan ihmisenä ja kerämään kokemuksia ja se on ehdottomasti jo toteutunut. Toivoin myös että voisin löytää oman elämäni suunnan ja uusia päämääriä ja vaikka vielä en olekkaan varma mitä loppuelämältä haluan ja miten sen voisin täältä löytää en aio lannistua koska tiedän että oon jo matkalla sinne minne pitääkin. Miun piti ehdottomasi tulla tänne ennekuin pystyn edes miettimään mitään tämän pidemmälle. Nyt nautinkin elämästä täällä päivä kerrallaan ja opettelen tuntemaan itseni kunnolla ensimäistä kertaa.

Omat ystäväni tekivät miulle mielettömän ihanan videon jossa saan terveiset ja tsempit maailmalle lähtöön ja lopussa yks parhaista ystävistäni toteaa että ”mieti, siun unelma on vihdoin totta ja se todella tapahtuu.” Ja niinpä! Ei ehkä monelle iso juttu lähteä Australiaan mutta itselleni tämä oli tähän menessä isoin juttu ikinä ja varsinkin kun jo niin monesti kuoppasin koko idean ja lannistuin perheeni ja läheisten epäilyksistä koko asiaa kohtaan on tän toeutuminen ollut vaan niin voimaannuttavaa. Omien unelmien toteuttaminen antaa valtavasti energiaa ja itsevarmuutta ja saa tuntemaan että pystyy mihin vain! Ainut ehkä hieman huono puoli on että rupesin itse ainakin vähän jännittämään että mistähän sitä seuraavaksi uskaltaisi unelmoida kun näköjään loppupeleissä mikä vaan on mahdollista kun vaan tarpeeksi haluat…. ;) Siitä kuitenkin lisää ehkä ens kerralla! Aikamoisen romaanin sainkin aikaan koko asiasta, toivottavasti et liikaa pitkästynyt.

 

Suuria unelmia kaikkien viikonloppuun! xoxo