Viikko sitte tähän aikaan olin vielä Ranskan maaperällä. Nautin viimeisistä auringonsäteistä, täytetystä tattariletusta, vuorimaisemista ja tunnelmasta. Puolentoista viikon jälkeen paluu kotiin oli jäätävää. Koska en olisi halunnut oikeastaan palata ollenkaan.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kotiinpaluu Ranskan reissun jälkeen aiheuttaa näin vahvoja tuntemuksia. Muistan ensimmäisen kerran kun tulin viikon reissulta lukioikäisenä ja Helsinki-Vantaan lentokentällä paruin täyttä kurkkua niin, että vastaanottojoukot luuli jotain todella karmeaa tapahtuneen. Ja ihan vaan siksi, että harmitti niin kovin lähteä pois.

Seitsemän vuotta sitten näihin aikoihin olin taas reissussa. Silloin kohdemaana oli Saksa, mutta teimme päivän visiitin Ranskan puolelle Strassbourgiin (joka on muuten aivan superromanttinen kaupunki). Sen päivän aikana päätin, että jätän opiskelut vähäksi aikaa ja lähden talveksi töihin Ranskaan. Ratkaisu, jota en ole katunut päivääkään. En kyllä kuollaksenikaan muista, miten selitin tilanteen silloiselle poikaystävälleni.

Palasin Ranskaan työntekoon vielä toistamiseen, ennennykyisten opintojeni aloittamista. Ajatuksena oli, että se olisi viimeinen kerta, ja että sen jälkeen aikuistun ja asetun aloilleni. Hankin koulutuksen, tutkinnon ja työpaikan. Ja kissan. Koska sitten olen kypsä aikuinen enkä enää haikaile ulkomailla asumisesta.

Ensimmäisen kerran havaitsin olettamukseni vääräksi kolmisen vuotta sitten. Siihen saakka olin pari vuotta taidokkaasti elänyt linjauksen mukaan. Mietin silloin vaihtoehtoa vaihto-opiskelusta ja itse asiassa hainkin pariin vaihtopaikkaan. Niiden osalta ei onnistanut, joten seuraava strategiani oli tehdä opinnot loppuun ajallaan. Jossain välissä ajatus ulkomailla asumisesta hiipui, luulen, että en vaan ehtinyt kaiken kiireellä miettiä koko asiaa. Ehkä ihan hyväkin niin, sillä sellainen haaveilu vie aika tavalla aikaa ja voimavaroja.

Ajatus ulkomaille muutosta valmistumisen jälkeen on herännyt taas vähitellen, kun valmistuminen itsessään on alkanut häämöttää vähän lähempänä. Olen jossain määrin selvitellyt mahdollisuuksia, mutta ei mitään sen suurempia suunnitelmia ole muodostunut. Ennen kuin nyt. En osaa selittää sitä tunnetta, joka saa palavasti haluamaan niihin maisemiin. Ja vaikka tuntuisi kuinka nurinkuriselta se ajatus, että siellä olisin ilman ihania ystäviäni ja todennäköisesti asuisin jossakin pikkuruisessa ikkunottomassa yksiössä, kuulostaa se silti sellaiselle, mitä haluan. Ja pian.

Eli todennäköistä on, että tästä lähin täällä unelmoidaan ihan erilaisista asioista kuin pellavalakanoista tai Iittalan valaisimista. 

These are my dreams from now-on. A trip to France made me realize that I still have these dreams in me, and that I still need to pursue them.