Pari vuotta sitten tapasin hänet. Miehen, joka tarjosi baarissa viskiä ja saattoi minut kaatosateella kotiin eikä edes tuppautunut väkisin yömyssylle. Pelasin hillitysti, koska minulla oli pari muuta potentiaalista tapausta kierroksessa. Muutama sankarillinen teko ja hänestä tuli herra Kivapoika. Oli pusuja tekstareissa, tuntien hyväilyjä aamuyöllä ja karuselli vatsanpohjassa, kun Kivapoika tuijotti minua nappisilmillään. Jouluna olin jo ihastuksesta sekaisin.

Sitten alkoi outo leikki. Soitot, tekstarit ja tapaamiset tyrehtyivät kuin seinään. Viimeistään ystävänpäivänä tiesin, että Kivanpojan tunteet haalenivat. Nokkelana tutkin asiaa ja löysin naisia, toisia naisia. Päättelin loput. Kivastapojasta tuli Kusipääidiootti. Minä korjasin ihastukseni sirpaleita.

Vappuna lämmittelimme suhteemme lisäksi toisiamme ja kun kevätaurinko todella lämmitti ensimmäistä kertaa, kävelimme yhteisen yön jäljiltä lounaalle keskustaan. Sitten minä lähdin. Ulkomaille. Sanomatta ja selittelemättä mitään. Kuukaudet rullasivat ja eikä yhteyttä pidetty.

Syksyllä palasin kotiin ja vannoin, etten koskaan sekaannu Kusipääidioottiin enkä oikeastaan muihinkaan miehiin. Seuraavana päivänä hän otti minut syliin ja sanoi ikävöineensä. Liekki roihahti jälleen, se paloi kirkkaammin kuin koskaan. Minusta tuntui, että hän välitti oikeasti. Ehkä välittikin, mutta kun minä löysäsin jarrun, hän paineli tiehensä. Kusipääidootista tuli herra Tuuliviiri. Mutta voiko tuuli koskaan puhaltaa yhteen suuntaan?

Hän on minun heikko kohtani. Aina mielessä ja sydämessä. Kaikesta kusipäisyydestä huolimatta.