Pentti-Irmeli ja hurttapiskit
Ennen viime vappuna tapahtunutta minun ja miehen yhteenmuuttoa elin kolmen nartun kommuunissa Helsingin Kalliossa. Ne kaksi muuta ovat ihan oikeastikin narttuja, minä en yleensä sen sijaan ihan samasta kuvauksesta välttämättä tunnista itseäni.
Ennen hulluksi odottavaksi vauvanaiseksi ryhtymistäni olin siis jo hullu koiranainen, ainakin jos kanssaihmisiltä kysytään. Koirieni nimet ovat Maire ja Taimi, ja ne ovat novascotiannoutajia eli tollereita. Tolleri on noutajaroduista pienin, ja mun tytöt ovat ehdottomasti spesiaalijengiä.
Tämä Turun ja Helsingin välin reissailu ei varsinaisesti ole mitään uutta meidän taloudessa, sillä sekä mun mies että minä matkailtiin julkisilla melko paljon meidän seurustelun ekan vuoden aikana. Koirat loogisesti kulkivat mun mukana reissuvuoroillani silloin. Nykyään ne jäävät suosikkimiehensä kanssa kolmistaan kotiin mun käydessä työreissuillani Helsingissä.
Todellisten koirafanaatikkojen mielestä mä en liene kovin omistautunut, sillä en ole vielä ryhtynyt siihen farkkuautokulttuuriin lainkaan. En myöskään elä sitä koiralähtöisintä elämää, vaan olen ollut sitä mieltä, että koirat huomioidaan, ja ne saavat sitten kulkea mukana terveen järjen rajoissa. Koirat ovatkin olleet jonkin verran toimistopäivillä kanssani aina tarpeen tullen, ja niistä varsinkin vanhempi on elämänsä aikana kulkenut junissa ja busseissa varmasti satojakin kertoja.
Mun tytöt ovat aika sosiaalisia tyyppejä. Niitä ei hirveästi vaihtelevat ympäristöt ja tilanteet hetkauta.
Vauvan tulo on sen sijaan vähän jännempi juttu. Uskon, että kaikki tulee menemään mukavasti. Varsinkin mun neideistä nuorempi on maailman herttaisin luonne, mitä kaikkeen elolliseen tulee. Vanhempikin on ystävällistä tyyppiä, mutta Mairella on ollut toisinaan selän kanssa lihasjumeja, ja nämä kun ei kivustaan osaa suoraan kertoa, joten olen ainakin alustavasti ajatellut tarjota vanhalle rouvalle oman vauvavapaan vyöhykkeen siinä vaiheessa, kun ihmispentu lähtee liikkeelle. En usko voivani olla aina silmät selässäni varmistamassa, ettei ihmispentu kiusaa koiria, joten lienee reiluinta kaikille rajoittaa toisinaan eri osapuolten liikkumisvapautta. Koiraportti meillä jo onkin keittiön oviaukossa, ja niitä saa kuitenkin tarpeen tullen suht inhimillisellä kustannuksella hankittua enemmänkin.
Luulen, että koirat tietävät mun olevan pieniin päin. Tätäkin kirjoittaessa mun molemmat kainalot on sohvalla vallattu. Taimi on ottanut toisinaan tavaksi lepuuttaa päätään mun pömppiksellä, mikä on kieltämättä melko liikuttavaa. Jännä onkin nähdä niiden reaktio, kun perhekoko aikanaan kasvaa.
