Kuvittelin olevani arkielämässä suhteellisen rento ja mutkaton. Tyypin kyytiin hyppäämisen jälkeen olen kuitenkin harrastanut aika paljon skitsoamista ja itkemistä. Näistä antoisimmiksi lukisin esimerkiksi:

• Itkuraivarit esimiehelle puhelimessa, kun kilahdin työkaverin lähettämästä töksökielisestä sähköpostista. En tosin tiennyt itsekään vielä siinä vaiheessa, että minulla on toukka messissä. Yllätyin itse perusteellisesti reaktiostani, ja kiihtymistä nollasta sataan noin kolmessa sekunnissa. 
• Se liikuttava sotaveteraani itsenäisyyspäivänä telkkarissa. Itkin.
• Olin automatkalla omien vanhempieni ja miehen kanssa, enkä saanut ruokaa mielestäni riittävän ajoissa. Itkin.
• Radiosta kuului Dannya, ja rupesin muistelemaan Provinssirockia ’12 ja silloin invalavalla Dannya katsoneita mummuja. Itkin varsin vuolaasti mummoille, varsinkin kun ryhdyin miettimään, ettei välttämättä juuri näitä mummoja ole enää olemassa kahden vuoden jälkeen.
• Ollessani tapakristittyyn tapaan jouluaattona kirkossa edessäni istui pyörätuolipappa ja hänen keski-ikäinen poikansa. Pappa ei selvästi ollut enää puhekunnossa, eikä oikein kävelykunnossakaan, mutta joka kerta, kun hartaustilaisuudessa ihmiset nousivat ylös, pappa yritti hypätä ylös hänkin. Pojalla oli täysi työ pitää isänsä pyörätuolissaan. Sain vaivoin pidäteltyä itkun aisoissa. 
• Telkkarissa oli sokeita kissanpentuja. Itkin.
• Mies kehtasi tuoda kaupasta normi-cokiksen sijaan Zeroa. Skitsahdin.

Odotan mielenkiinnolla tulevaa loppuraskautta. Jos itku poistaa stressiä, olen tätä vauhtia stressivapaa suhteellisen pian!