Tänään on jännittävä päivä. Odotamme mieheni kanssa siemennesteanalyysin tuloksia. Tai oikeastaan odotamme, että emme kuulisi niitä tänään. Hoitaja soittaa tänään, mikäli tulokset ovat  huonot. Normaaleista tuloksista tulee tieto kirjeitse 10 päivän kuluessa. Olen ollut koko päivän hermostunut ja vilkuillut puhelinta taukoamatta. Yhtä paljon kuin pelkään, myös toivon soittoa: huono tulos tuntuisi helpottavalta, se selittäisi miksi en ole tullut raskaaksi. Tuntuisi hyvältä kuulla, että on olemassa jokin lääketieteellinen syy, joka ei  riipu minusta. Olen saanut kaksi lasta edellisessä suhteessa, suhteessa jossa koko perhe kasvoi kieroon ja rakkaus muuttui myrkyksi. Nyt en tule raskaaksi, en sitten millään. Olen niin monta kertaa syyttänyt itseäni siitä, että halusin lapsia entisen mieheni kanssa. Että itse loin sen perhehelvetin, jonka aallot vellovat mielessäni edelleen. Olisinpa jättänyt lapset tekemättä, olisinpa odottanut, olisinpa tajunnut. Mitä, jos tällainen rikkinäinen perhe on ainoa, jonka voin koskaan saada? Äitiys oli hartain toiveeni, enkä voinut kuvitella edessäni mitään muuta kuin onnea ja täyttymystä. Nyt olen siinä iässä, että ystäväni saavat onnellisina esikoisiaan, mutta minun perheeni on hajonnut ja lasteni vauva-aikojen muistot kipeitä. Haurasta, täyttynyttä onnea, mutta samalla voimattomuutta, täydellistä voimattomuutta ja vihaa.
—
Lasteni isä ei hyväksynyt sitä, että vastasyntyneen ja äidin välillä on erityinen side. Hänen piti saada se sama, ja jos sitä ei voinut saada, se piti ottaa. Hän ei antanut nälkäänsä itkevää lasta minun rinnalleni syömään, vaan vei hänet pois. Lapsen piti oppia rauhoittumaan hänen sylissään, niin hän sanoi. Lapseni itki selkä kaarella ja kurotteli itseään minua kohti. Mieheni vei hänet vaatehuoneeseen ja piti ovenkahvasta kiinni, etten päässyt sinne. Seisoin oven takana täysin neuvottomana, rukoillen mielessäni, että lapsi lopettaisi itkun ja mies voisi antaa hänet minulle. Itku oli häiriötila, ja se piti saada loppumaan tavalla tai toisella. Minun näkemiseni sai lapsemme itkemään enemmän, joten oli vain luonnollista lukittautua vaatehuoneeseen. Jos yritin pyytää, että saisin ottaa hänet omaan syliini, olin oksettava vieraannuttaja ja narsisti, ja tekemäni vahinko isän ja lapsen välille olisi pysyvää. Pysyin poissa ja kuivatin kyyneleet sisälleni. Mitä suuremmaksi lapsi kasvoi, sitä pidemmän aikaa hänen rauhoittamisensa vaatehuoneessa kesti. Pahinta oli, kun hän huusi minua: ätii, ätii. Olisinpa vain lähtenyt silloin, olisinpa ottanut vauvan kainalooni ja lähtenyt. Sitä en tehnyt, sillä rakastin miestäni ja hän rakasti minua. Meillä oli perhe, kaikki mitä olin ikinä toivonut.

Minun on vaikea muistella lasteni ensimmäisiä elinvuosia. Sisälläni on lukossa pelko, raivo ja voimattomuus. Tätä kirjoittaessa tärisen, hampaani kalisevat toisiaan vasten. Olen menettänyt kaikki kalleimmat muistoni sille pahalle, joka arkisen elämän kulisseissa asui. Keitin aamukahvit, avasin kaapin ottaakseni puurohiutaleita. Kaadoin hiutaleita kuppiin, ja niiden joukossa lautaselle tippui yksi vihainen sana. Se vihainen sana kasvoi ja kasvoi, ja pian se oli muuttunut syytökseksi, raivoksi, välinpitämättömäksi nauruksi, itkuksi ja absurdiksi näytelmäksi. Kun kaadoin aamulla hiutaleita lautaselleni, en voinut tietää että saman päivän iltana joutuisin käymään vessassa taloyhtiön pyykkituvassa, sillä mieheni ei antanut lukita vessan ovea käynnin ajaksi. Hän halusi seisoa vieressä ja katsoa, kun itkuisena istun pöntöllä, enkä jaksa enää pidätellä.
—
Vilkaisen taas puhelinta. Pelkään ja toivon, että siellä on viesti mieheltäni. Että on joku syy, miksi emme saa vauvaa, joku syy miksi kaikki tapahtui. Että minä en ole vain rikki tai toivonut liikaa ja siksi pudonnut toivomuskaivon pohjalle. Siellä ei lepääkään ikuinen onni ja toiveiden täyttymys – vesi on kylmää, enkä saa henkeä. Päälleni sataa kolikoita, joita onnelliset ja lisää onnea toivovat kaivoon heittävät. Ne painavat minua syvemmälle, hautaavat kylmän ja kiiltävän haarniskan sisään.