Nainen, joka hyppäsi päin lastenvaunuja

Heippa, olen aliisa. Olen aika tavallinen kolmekymppinen nainen. Asun omakotitalossa lasteni ja puolisoni kanssa, shoppailen gore-texiä ja D-vitamiinia. Olen juuri sellainen markettiäiskä, joka sopii hyvin jonottamaan vaippatarjouksia.

Sitten on se toinen puoli, jota ei näe päälle päin. Kun olin 20-vuotias, tapasin tulevan puolisoni. Hän oli komea, hauska ja tosi fiksu. Hän tykkäsi samoista asioista kuin minä: elokuvista, runoista ja kirjoittamisesta. Hän oli myös aika temperamenttinen, tyypillinen oinas. Hän tuli toimeen kaikkien kanssa, vain minä tunnuin sanovan ne väärät sanat. Hän loukkaantui, syytti, suuttui. Kuinka minä aina satutan? Mikä minua vaivaa? Kun meille tuli riitaa, tunsin kuinka pääni kasvoi aivan valtavaksi ja minun oli vaikea kannatella sitä. Musta muuttui valkoiseksi ja kaikki, mitä tiesin muuttui valheeksi. Tuntui, että leijailin kohti kattoa pystymättä tekemään mitään. Tai muutuin niin painavaksi, että meinasin pudota lattiasta läpi. Olenko minä hullu? Kun hän tönäisi minua ensimmäisen kerran, kaaduin päin lapsemme vaunuja. Minua ei sattunut kovin paljoa, ainoastaan jalkani hiertyi vasten lattiaa. Oikeastaan en tainnut kaatua, hän sanoi. Minä hyppäsin, sillä halusin hänen näyttävän huonolta lapsemme edessä.  Miten kukaan voisi kaatua noin kevyestä kosketuksesta? Hyppy se oli, muu olisi fysiikan lakien vastaista. Vain narsisti teeskentelee kaatuvansa ja syyttää siitä puolisoaan. Lopeta itkeminen, tuo on kauheaa kesäteatteria. Sinuako tässä pitäisi sääliä? Mieti vähän minuakin, tuollaisen hullun kanssa joutuu elämään.

Päivästä, jona hyppäsin päin lastenvaunuja on kulunut kohta 6 vuotta. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Tämä blogi on tarina siitä, miten vähän me tiedämme toistemme elämästä.