Elämä tämän kaiken kokemani jälkeen tuntui omituiselta. Kukaan ei tarjonnut apua ja 11-vuotiaana lapsena pelkäsin itse pyytää tätä. Tämä johti valehteluun itselleni ja muille. Aina kuin hymyilin esitin, jotta muut eivät näkisi miten paha olo minulla oli. Tämä sekoitti päätäni en tiennyt mitä ajatella, kun kukaan ei tiennyt mitä oikeasti ajattelin, tunsin ja halusin. Aloin valehdella itselleni ettei minulla olisikaan ollut mitään ongelmaa ja yritin aina olla miettimättä miten minulla menee…

Noin kolme vuotta tämän kaiken jälkeen en enään jaksanut. Aloin viiltelemään, mietin itsemurhaa ja olen tässä nyt. Masennuksesta kärsivä viiltelevä 15-vuotias teini, jota ahdistaa kaikki. Koulu, fudis, ulkonäkö, perhe, kaverit ja poikaystävä tuottavat minulle iloa, mutta samaan aikaan helvetinmoisia paineita, ahdistusta, itkua, pelkoa ja epäluuloisuutta.

Tällä hetkellä vain yksi sisarukseni tietää, että olen viillellyt. Hän yrittää tukea ja olla tuomitsematta minua, sillä hän on kokenut samoja tunteita kanssani. Kukaan ei vieläkään ole tarjonnut minulle muuta apua ja sanotaan suoraan minua pelottaa aivan helvetisti. Olen miettinyt terapiaa, mutta ajatus puhua jollekkin tuntuu pelottavalta.

Onko järkeä jatkaa? Mikä vittu minua vaivaa? Pitääkö minun jaksaa, vaikken koe elämällä olevan minulle enää mitään annettavaa? 

Minua pelottaa…

Muistaakseni olin 11-vuotias, kun aloin sitä tekemään. Se tuntui niin hyvältä, kuin olisi voinut itse hallita kerrankin jotakin. Tuohon aikaan en enään jaksanut, olin täysin loppu. Perheeni, kouluni ja harrastukseni ahdistivat. Ainoa tavara joka voisi helpottaa oli veitsi…

Muistan yhä miltä eka viilto tuntui ja millä sen tein. Veitsi näytti harmittomalta hedelmäveitseltä hyvin pieneltä, jossa oli sahalaita. Ajattelin sen aina olevan viimeinen kerta, mutta se vain jatkui ja jatkui.

Noin puolivuotta ensimmäisestä viillostani jäin kiinni viiltelemisestä kahdelle vanhemmalle sisarukselleni. Se oli hetki, jolloin viettämämme tyttöjenilta päättyi suruun ja kyyneliin. Sisarukseni päätyi kertomaan vanhemmilleni mitä olin tehnyt ja minulle selvisi etten ole perheessäni ainoa, joka on viiltoja ranteeseensa hakannut. Tuolloin romahdin ja lopetin viiltelyn seinään…

Tämän tapahtuneen jälkeen vanhempani eivät ole kysyneet onko minulla kaikki ok, vaan koittaneet sysätä ongielmani sivuun avun antamisen sijasta.

Onko oikein jättää 11-vuotias selviytymään yksin omista ongielmistaan?  Viekö liikaa aikaa kysyä kysymys ”Onko kaikki ok”? Olisiko ollut niin vaikeaa ottaa selvää mistä tämä kaikki oikein johtui?