Tänään harjoittelin kävelemistä

Tänään on ollut edellisiä kurjempi päivä. Tai no, se on tietenkin suhteellista. Periaatteessa tänään oli monella tapaa ihan kivaa, mutta myös raastavampaa. Osasin arvata, että jossakin kohtaa sellaiset ajatukset kuin ”olenkohan nyt ihan oikeasti mokannut” ja ikävä nousevat pintaan.

Yksi suurimmista harmeista epämääräisen itsetuntemuksen kanssa on se, että ei oikein ole varma, mitä tuntee mistäkin asiasta. Tai että tunteeko ollenkaan. Ja että jos tunne vaihtuu, niin mistä se johtuu. Olenko itse puikoissa vai vaikuttavatko olosuhteet? Olen tässä asiassa aivan totaalisen hukassa. Siksi tekee mieli aina joko vähätellä tai suurennella tunteita, koska ei ole niistä varma.

Miten ihmiset tietävät, miltä heistä tuntuu? Mistä tietää, että rakastaa toista ihmistä? Niin kuin muulla kuin sellaisella kiintymyksellä? Vai että rakastaa, mutta ei vain tunnista sitä ”oikeaksi rakkaudeksi”, koska siitä on paisuteltu meidän kulttuurissamme jotenkin ihan tavoittamattoman voimakkaaksi kokemukseksi? Voisin ihan hyvin uskoa, että moni tunne ja ajatus ovat olleet kanssani jo vuosia, mutta en vain ole tunnistanut niitä, koska ne eivät ole vastanneet sitä kulttuurin tuotteista saamaani kuvaa.

Kävelin tänään noin kuusitoista kilometriä Helsingin poikki. Ajattelin, että se voisi selventää ajatuksia. Lisäksi oli hyvä olla ulkona, kun oli niin loistava sää. Tarvitsen myös liikuntaa ihan muidenkin kuin vain hermojen takia. Tarvitsen myös tekemistä. Vaikka käytännön puuhaa onkin uuden elämänvaiheen takia riittämiin, huomaan, etten oikein viihdy nykyisessä kodissani. Se ei enää tunnu kodilta, tai tuntuu, mutta ei kuitenkaan.

Mietin tänään kävellessäni, että on ristiriitaista, kuinka paljon toivon elämääni jotakin perheenkaltaista yksikköä, mutta kuinka samalla halveksin ja pyrin  pois perinteisistä elämänmalleista. (Vaikka no, ei niistä nyt ihan kauhean kauaksi ole vielä päästy.) Kuljeskellessani perheiden täyttämien lähiöiden läpi, toive siitä, että olisin jälleen lapsi ja jonkun toisen huolehdittavana oli vahvasti läsnä.

Miten ihminen voikin olla sisäisesti niin kahtalainen otus? Minä kun kuitenkin olen aika itsenäinen. Olen hoitanut urani alkuun, opinnot loppuun ja kohta ostan asunnon. Silti olen todella lapanen ja välttelen vastuun ottamista itsestäni. Nyt toki koetan muuttaa tilannetta, ja tästä johtuen olen uuden elämänvaiheen äärellä. En kestä töissä lankaan komentelua tai tekemisteni arvostelua, mutta en kuitenkaan ole valmis kantamaan vastuuta. Haluan elää omaa elämääni muiden siihen puuttumatta, mutta siitä huolimatta tarvitsen mahdollisuuden sukeltaa tietyn läheisen kainaloon ja selän taakse tarvittaessa. Olla itsenäinen, heikko, haavoittuvainen, voimakas, päättäväinen ja kuitenkin olematta koko ajan vastuussa ja puikoissa.

Ei tästä ota Erkkikään tolkkua.