Ja kun kevät tuli, se tuli nopeaa
Rakkauskirje Tampereelle.
Jokaisesta työmaakuopasta sinä kauniimmaksi kasvat.
Ensin oli talvi, pitkä talvi. Lunta riitti keskustassakin aivan saatanallisia määriä, enemmän kuin olen edellisinä talvina Tampereella nähnyt. Lumen takia talvi tuntui kestävän ikuisuuden, valkeat kinokset ja harmaa loska olivat vallanneet koko kaupungin. Elämä oli yhtä ikuista tammikuuta. Sitten yllättäen, aivan varkain, oltiinkin lumesta huolimatta jo kevätpäiväntasauksessa. Kertalaakista tunnilla pidentyneet illat yllättivät kovemmin kuin koskaan. Pääsiäisenä aurinko paistoi jo lupaavasti, mutta maaston ja kadut edelleen peittänyt lumi sai maiseman näyttämään yhä tammikuiselta. Huhtikuun ensimmäiselle viikolle olin tilannut aurinkoa ja lämpöä lomapäivieni piristykseksi, mutta niin vaan kuljin harmaita katuja sateenvarjon kanssa ja hytisin nahkatakissani.
Juuri kun olin luopunut toivosta, todennut että ehkä kevät ei tänä vuonna tule ollenkaan, koitti viime viikko. Aurinko sulatti keskustan lumet muutamassa päivässä, katuja peittäneet sorakerrokset pestiin pois. Kävelin ohutpohjaisilla tennareilla paljasta asfalttia tunnustellen. Keskiviikkona pesin työpaikan ikkunat ulkoa pelkkä teepaita päälläni, lauantaina töiden jälkeen suuntasin terassille nauttimaan vuoden parhaasta ajasta.
Paapan Kapakan terassi oli ääriään myöten täynnä, samoin Nordicin. Europan terassille ei enää paistanut suoraan, sieltä saimme lopulta pöydän. Varjosta huolimatta oli lämmin, lämpölamppukin hehkui takana varmistamassa, vaikka ilmankin olisi jo pärjännyt. Valtava määrä ihmisiä vaelsi keskustan kaduilla, istuskeli terasseilla, penkeillä ja portailla, seisoskeli juttelemassa keskenään, odotti bussia tai nousi pois sellaisesta. Tuntui kuin koko kaupunki olisi herännyt talvihorroksestaan yhtä aikaa, lähtenyt liikkeelle, juhlinut aurinkoa ja lämpöä, kevättä. Ja sitä kyllä kelpaakin juhlia.
Iltalenkille lähdin pelkässä hupparissa. Satuin ulos juuri sopivasti siniseen hetkeen, taivas oli tumman turkoosi kun kävelin koiran kanssa Suvantokatua Koskarin ja Ratinan välistä alaspäin. Ratinanrannan talot piirtyivät tummaa taivasta vasten, tällä viikolla avautuvan kauppakeskuksen yötä myöten aktiivinen työmaa vihjaili viimehetken kiireistä. Laskeutuessani portaat suvannon rantaan Laukontorin puoli hehkui lämmintä keltaista valoa, muistuttaen jo etukäteen ihanista pitkistä kesäöistä ja sen jälkeen koittavista väreissä kylpevistä syysilloista. Sitten ankea talvi, mutta sitä seuraa aina uusi kevät.
Lenkki Ratinan suvannon ympäri on ehkä suosikkini kaikista vakituisista lenkkireiteistäni. Ratinan suvanto on mun Töölönlahti ja Tammerkoski on mun Seine. Ratinan Stadionin reunapätkä on vielä toistaiseksi ankeaa rappioromanttista rytöläjä-parkkipaikkaa, mutta kauppakeskuksen yhteyteen tuleva keskustan suurin parkkihalli toivottavasti tietää niiden ruutujen lähtöä rantapuiston tieltä pikimmiten. Laukonsillalle noustessa on paraatipaikalla seuraamassa kaupungin kasvua: Sieltä näkee mm. Tammelan puolelle kevään mittaan harjakorkeuteensa kohonneen Luminaryn, Laukontorille hiljalleen nousevan saunapaviljongin, Ratinan kauppakeskuksen kulmauksen suvannon suunnasta… Aivan pian näkee myös, kuinka ratapihalle rakentuvan Kannen tornit lähtevät kohoamaan kattojen ylle, ei mene enää montaakaan vuodenkiertoa kunnes nekin piirtävät horisonttia uusiksi. Nalkalan puoli saa toivottavasti myös pian uutta pöhinää, jos Eteläpuiston tilanne saataisiin ratkottua edes kaavaa puolittamalla, ja puistosta erilliset kentät saataisiin muutokseen tyhjiöstä kortteleiksi. Projekteja, lisää ympärille kohoavaa kaupunkia, uutta elämää. Seurattavaa, ihmeteltävää.
Torille saapuessa mieleen nousi viime vuosien lämpimimmät kesäpäivät. Rannassa istuskelu, parhaat katuruoka-annokset Grubilta ja Gurusilta, sormille sulavat jäätelöt, Suvilaivan terassi, aurinko, kaikki mitä ihminen tarvitsee. Viime kesänä ulkoilutin pientä pehmolelun näköistä Metku Kaustista torin kulkuväylien läpi Tammerfestin ihmisvilinässä ja mietin, kasvaako Metku koskaan isoksi. Ei kasvanut, pieni se on vieläkin, mutta täytti juuri ensimmäisen vuoden. Viime kesänä pelkäsin pesiään puolustaneiden lokkien käyvän sen kimppuun, vievän mukanaan kevyesti kuin pahaisen madon. Nyt sen ego on hetkittäin murkku-uhmassa niin suuri, että luulen jopa agressiivisimpien toritipujen väistävän mokomaa nelikiloista isottelijaa.
Vuolteentori sai mut taas ajattelemaan muutosta ja Tampereella jo vietettyjä vuosia. Ensimmäisenä syksynä iltavuoroon mennessä poljin toisinaan fillarilla ensin Lapintietä alaspäin ja sitten Koskipuistoa pitkin, pysäköin Koskarin alaoven tienoille ja kipitin Suvantorannan puoleisista ovista töihin. Silloin Vuolteentori oli vielä pelkkä soraerämaa, pala rupuista takapihaa kaupungin paraatipaikalla. Nyt se on arvoisessaan asussa, lankarullien muotoon ladotut kivet ja kaarevat penkit ja korokkeet ovat ihan omanlaisensa kokonaisuus. Ehkä se stadioninkin sivu on uudessa edustuskuosissa jo muutaman vuoden kuluttua. Varmaa on vain muutos, se että kaikki kulkee eteenpäin.
Suvantorannan talojen kohdalla mietin, josko saisin kivan kuvan turkoosista taivaasta, mutta tajusin senkin jo muuttuneen aivan tummansiniseksi. Ratinan työmaalla oli edelleen vilinää, töitä tehdään avajaisia edeltävän viikon ajan todennäköisesti ympäri vuorokauden. Myös kadun toisella puolella tilaa vie työmaa, kun Koskikeskuksella oli loistava idea uusia julkisivuaan Ratinan suuntaan, mutta jostain oletettavasti hyvästä syystä seinustalle ei tullutkaan näyteikkunaa visuaalisen markkinoinnin välineeksi, vaan pelkkää hopeanväristä seinää valotehostetekstillä ryyditettynä. Avatkaa edes umpeenteipatut ikkunat Hatanpään valtatielle, pliis! Ihmiset haluavat nähdä elämää pelkkien teippien sijaan. Minä ainakin.
Elämä puuttuu näinä viikkoina myös yhden keskustakorttelin kauneimmasta nurkasta. Keittiömme ikkunasta näkyy lohduton, pimeä, purussa oleva Otavallanhovi, yksi Kyttälän upeimmista ja vanhimmista rakennuksista. Tilalle tulee aikanaan kahdeksan kerrosta modernia laatikkoa kivijalkaliiketiloineen. Suren katoavaa kaupunkia ja kaunista julkisivua, mutta toisaalta otan ikkunani taakse mieluummin talon täynnä valoja ja elämää, kuin kauniin talon tyhjentyneet kuoret tai minkäänmoisen lähiön mäntymetsikön, joita Suomessa kyllä riittää vaihtoehdoiksi. Ympärillä elävä kaupunki pitää minutkin hengissä jopa pimeimpien talvien ajan. Koska aina, vaikka kuinka mitä pelkäisinkin, se kevät lopulta koittaa. Tampereellakin.
Onneksi.
