Kuinkas sitten kävikään

Tämä kirjoitus on tehnyt tuloaan viime syksystä saakka, ehkä minusta tosiaan ei ole blogia pitämään vakituisesti 🙂

Kesä oli ja meni, ei raskautta. Elokuun lopussa sitten sovitusti lääkärille omaan terveyskeskukseen, vastassa ihana, ymmärtäväinen naislääkäri joka laittoi meille lapsettomuustutkimukset alulle. Homma menisi niin että ensi minusta otetaan verikokeet, jos niistä ei löydy ongelmia lähtee Isäntä omiin tutkimuksiinsa ja sen jälkeen lähete erikoissairaanhoitoon. Kävin verikokeissa ja jäin odottamaan lääkärin soittoaikaa, kaikki kunnossa mutta yksi kokeista pitää ottaa seuraavan kuukautiskierron aikaan uusiksi koska ilmeisesti näyte oli otettu liian aikaisin hormonitasojen nousua ajatellen. Itsekseni ajattelin että homma viivästyy taas kuukaudella, mutta eteenpäin kuitenkin mennään.

Vaan kun ne kuukautiset ei alkaneetkaan ajallaan.

– No, ei ole ensimmäinen kerta, ovat olleet satunnaisesti myöhässä ennenkin, älä innostu liikaa. Ajattelin itsekseni.

Kaksi päivää myöhemmin ruokakaupassa sanoin Isännälle että menee kauppaan edeltä, mä käväisen apteekissa, en kertonut miksi eikä mies kysynyt. Ostin sitten raskaustestin, vielä tuplapakkauksen ettei tarvi sen seuraavan toivonpilkahduksen tultua ravata apteekissa. Nyt ajatus testin tekoon oli itsekkäästi se että uskaltaa paremmalla omallatunnolla ottaa illalla saunassa vähän siideriä, kun se on kuitenkin negatiivinen.

Osui tuo testin teko samalle päivälle kansallisen korvapuustipäivän kanssa, kotiin päästyä siis leipomaan. Jossain leipomisen tuoksinnassa kävin pissimässä tikkuun ja jätin testin vessaan tekeytymään, kun oli pullat uunissa (ja pettymys yhteen viivaan pienempi kun aktiivisesti yritin olla tekemättä asiasta numeroa itselleni). Kävin viiden minuutin päästä vilkaisemassa, uudestaan toisen viiden minuutin päästä ja lukemattoman monta kertaa sen jälkeen. Luin käyttöohjeet uudestaan.

Koska siinä testissä näkyi sittenkin KAKSI viivaa, toinen tosin hieman toista haaleampi. Meni hieman pasmat sekaisin tuossa vaiheessa, luulisi että olisin hyppinyt riemusta, mutta sen sijaan olin varma että asiassa on tapahtunut jokin virhe. Hetken aikaa jopa mietin että kerronko asiasta Isännälle ollenkaan vai teenkö vaivihkaa muutaman päivän päästä uuden testin. Totesin kuitenkin että nyt on kyse NIIN isosta asiasta etten voi olla kertomatta. Lumitöistä palannut mies sai ensin tuoretta pullaa ja sen perään plussaa näyttävän raskaustestin, halasi ja pyyhki jotain silmäkulmastaan <3 

Tein sitten kuitenkin kahden päivän päästä uuden testin, positiivinen oli sekin. Ensimmäisessä neuvolassa käytiin tasan kuukausi testin tekemisen jälkeen, jotenkin tuolloinkin vielä tuntui hassulta että raskautta ei neuvolassa mitenkään varmistettu. Vasta kolme viikkoa myöhemmin ultraäänilaitteen monitorissa näkynyt ihmishahmo ja pieni sykkivä sydän vakuuttivat minutkin asiasta että vauva tosiaan on olemassa. Raskaus oli pidetty tarkoin varjeltuna salaisuutena tuohon ensimmäiseen ultaäänikäyntiin asti, sopivasti tuona samaisena päivänä pääsimme kertomaan livenä vauvasta molemmille tuleville isoäideille ja useammalle muullekin lähisukulaiselle. 

Neljä päivää myöhemmin aloin vuotaa verta, tietenkin viikonloppuna. Soitto sairaalaan poiki toteamuksen että pieni vuoto saattaa olla normaalia ja toisaalta mikäli kyse on siitä pahimmasta vaihtoehdosta niin näillä viikoilla ei ole mitään tehtävissä. Olin joutunut edellisenä päivänä töissä erään työtoverin vihanpurkauksen kohteeksi ja pahoittanut siitä mieleni melko rankasti, pohdin asioiden mahdollista yhteyttä toisiinsa. Arjen koitettua kävin yksityislääkärillä ultraäänessä omien hermojeni rauhoittamiseksi, ruudulla vilkkaasti liikkuva mini-ihminen ja kaikki hyvin. Sain maksaa itseni kipeäksi tuosta käynnistä, mutta raha tuntui siinä vaiheessa sivuseikalta.

Pelko siitä että jokin menee vikaan kuitenkin jäi jäädäkseen koko loppuraskauden ajaksi. Raskaus ei sitten ollutkaan helpoimmasta päästä ja synnytyskin mentiin mutkan kautta, mutta ei niistä sen enempää.

Tuossa se nyt vieressä tuhisee, oma pikkuinen, ikää tänään vähän vaille kuukausi <3 Ja äiti käy viiden minuutin välein katsomassa että nukkuva vauva hengittää 🙂

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Raskaus ja synnytys

Lapsista ja niiden tekemisestä

Olen aina tiennyt haluavani lapsia, ihan aina. Joskus päätin itselleni takarajaksi että 25-vuotiaana minulla on perhe.

Sopivan isäehdokkaan löytyminen vaan vei 23 vuotta elämastäni.

Kuitenkin päätin siinä vaiheessa että lapsia ei meille tule ennen naimisiinmenoa ja mies oli samaa mieltä. En tuomitse tai kritisoi kenenkään valintoja, meille vain tämä oli oikea päätös.

25-vuotiaana minulla oli aviomies, omakotitalo ja koira.

Nyt häistä tulee kohta 2-vuotta eikä meillä edelleenkään ole lapsia.

Ensin vastaan tuli taloudellinen puoli, olin itse naimisiin mennessä virallisesti vielä opiskelija ja vailla vakituista työtä. Isäntä oli vakaasti sitä mieltä että meiltä loppuu rahat ja menee talo alta jos nyt aletaan lisääntymään.

Puoli vuotta häidemme jälkeen lähisukuun syntyi vauva, minä itkin hysteerisesti koko illan. Ja podin asiasta huonoa omaatuntoa kun ajattelin toisten onnen keskellä itsekkäästi vain omia toiveitani ja haaveitani. Päädyin KELAn nettisivuille opiskelemaan aiheesta äitiyspäiväraha ja totesin että saisin edellisvuoden tulojen perusteella tukia yhtä paljon kuin Isäntä saa kuukausipalkkaa. Minulla oli heittää vauvakeskusteluun konkreettinen summa.

Helmikuussa 2013 meillä loppui ehkäisyn käyttö.

Siitä alkoi piinaava vuosi. Kuukauden välein toistuva pettymys kuukautisten alkaessa, kaikkien mahdollisten poppakonstien ja vinkkien käyminen läpi, nettipalstojen lukeminen, loputtomat pohdinnat siitä mikä on vialla…

Marraskuussa meille tuli koiranpentu. Ensinäkin jo lähes seniori-ikään ehtinyt vanhempi koiramme alkoi osoittaa merkkejä tylsistymisestä, koira vain makasi päivät pitkät, joko sisällä tai ulkotarhassa. Ajattelimme pennun piristävän sen arkea. Ja samalla ajatus oli että ehkä tuo koiranpentu antaisi isäntäväelleen jotain muuta ajateltavaa. Koira toikin toivottua eloa arkeemme, mutta jotain siitä silti puuttui.

Helmikuussa 2014 menin lääkäriin, koska halusin varmuuden siitä ettei minussa ole fyysistä vikaa joka estäisi lastensaannin. Sain lähetteen leikkaukseen ja käskyn pannna lapsiasia hetkeksi hyllylle. Odotimme leikkausaikaa toukokuun lopulle saakka, viime metreillä kuitenkin todettiin, että vaivani ei vaadikaan kirurgia vaan seurantaa ja että tiettyjen ruumiinosien turha leikkely todellisuudessa ei vaikuta hedelmällisyyteen ainakaan parantavasti. Saimme paikalliselta keskussairaalta kuitenkin ohjeet, miten meidän tulee toimia mikäli toivomme apua lastensaannissa.

Päätimme kuitenkin odottaa tutkimusten kanssa vielä hetken ja antaa kuluvan kesän yli itsellemme aikaa saada aikaan tulosta luomumenetelmin.

Toisaalta pieni tauko tuntui tehneen hyvää parisuhteelle. Ja hyvää teki myös se että tiedämme avun olevan saatavilla, jos haluamme siihen turvautua. Ja se vakituinen työpaikkakin häämöttää jo näköpiirissä 🙂

Suhteet Oma elämä Rakkaus