Helvetti paratiisissa

Istun paratiisissa. Kolkyt astetta lämmintä, merimaisema nokan edessä ja mangolassi kädessä. Ahdistaa, oon vaan niin kyllästynyt tähän loputtomassa mielen tervasuossa tarpomiseen. 

Oon yrittänyt. Virittänyt kaiken niin täydelliseksi kun vaan osaan jotta voisin alkaa alusta ja jättää tuskan ja ahdistuksen taakseni. En jaksa enempää. 

Olen elänyt viimeiset kuusi vuotta vaikeeta aika mun elämässä. Ja vieläkin sitä jaksaa toivoa että kyllä se onnellinen tai edes neutraali elämä sieltä kohta alkaa. Että tämä nyt on vain se ”vaikea vaihe” elämässä joka on kaikilla edessä joskus. 

Mitä jos tää ei olekkaan vaihe. Oon väsynyt.

Mulla on takana kolmen kuukauden matka Lähi-idässä. Niinhän ne kaikki paranee; ne häviää maisemista moneksi vuodeksi ja sitten ne palaa muuttuneita, parempina ihmisinä.

Istun rantaravintolan terassilla ja katselen ympärilläni tapahtuvaa elämää. Mulla ja akvaariokalalla on enemmän yhteistä kun arvaisi. Kohta kuusi ja puoli vuotta oon elänyt oman elämäni akvaariossa. Ympärillä olevan elämän ja mun välissä oleva lasikupu pysyy tiukasti paikallaan. Kai mulla on yhtä vähän aivokapasiteettia kun kultakalalla ymmärtää miten tästä lasikopista pääsee ulos. Mikä tää lasikoppi edes on? Vakavan masennuksen ne diaknosoi vuosi sitten. Enkä ihmettele kun tietää mitä kaikkea tapahtui sitä edeltäneinä viitenä vuotena. Nyt en jaksa kertoa sitä tarinaa. Viiden vuoden aikana yritin moneen otteeseen yrittää hakea apua ja sitä tarinaa tuli toistettua oksennukseen asti. Sitten jossain kohdin rupesin ymmärtämään että jos meinaan elää vielä jonain päivänä tervettä elämää mun täytyy ite löytää oma tieni ulos täältä akvaariosta. 

Tilasin itselleni sääli suklaakakun ja tungen siitä niin ison palan suuhuni että melkein tukehdun. Ei maistu edes hyvältä, tulee vaan syyllinen olo. Tässä tilanteessa pitäis yrittää syödä terveellisesti että saa kaiken maailman vitamiinit ja kivennäisaineet ja kuidut ja mitä muita niitä nyt olikaan. 

Kohta se on kakskymppiset elämästä menny. En kyllä koskaan uskonu että siitä tällästä tulee. Olin niin avoin ja iloinen kahteenkymmeneen asti. Jos joku olis kertonu millainen tervasuo on edessä en oloo ikinä ei uskonut. 

Mun piti mennä opiskelemaan ja saada uusia ystäviä ja elää iloista nuoren naisen elämää. Ei menny niinku Strömsöössä. Pelottavinta elämässä on se että Strömssööstä voi lentää niskaperse otteella ulos koska vaan. Et voi koskaan olla varma koska sun lähtöpassit tulee. 

Tai ei. Pelottavaksi elämä muuttuu silloin kun on paratiisissa muttei tunne mitään. 

Kai syy tähän blogin aloittamiseen on siinä. Edelleen yritän ylläpitää toivoa että jonain päivänä tää ”vaihe” mun elämästä vähän helpottais otettaan. Voinko saada apua kirjoittamisesta?

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *