Kun suru tuli kylään

Rakas ystäväni sai kuulla kaksi vuotta ja neljä kuukautta sitten ikäkausiseulonnan jälkeen sairastavansa aggressiivista paksunsuolen syöpää. Ensimmäisen leikkauksen ja sytostaattihoitojen jälkeen ystäväni sai hyviä uutisia: ei etäpesäkkeitä. Sytostaattihoitojen välillä ystäväni oli töissä ja suunnittelimme yhteistä ulkomaanreissua. Puoli vuotta leikkauksen jälkeen tarkastuksessa huomattiin, että etäpesäkkeitä on ja pahimmassa mahdollisessa paikassa, maksassa ja haimassa. Sytostaatit vaihdettiin ja syöpäkasvaimet reagoi niihin. Hyvä näin!

Hyvä tilanne jatkui, kunnes puoli vuotta sitten lääkärit päättivät poistaa leikkauksella viimeisenkin, jo hyvin pieneksi käyneen vihulaisen. Leikkauspöydällä huomattiin, että pikku vihulainen olikin jo iso ja kärttyisä. Koko maksa oli menetetty. Leikkaushaavan parannuttua kokeiltiin taas uutta sytostaattia, ilman tulosta. Syöpäkasvain oli niin iso, ettei edes sädehoitoa kokeiltu. Helmikuun alussa kaikki hoidot lopetettiin ja kivunlievitys jäi. Tänään ystäväni kuoli. Yli kolmenkymmenen vuoden ystävyyden jälkeen olen auttamassa hänen puolisoaan selvittelemään tavaroita ja sopimaan hautaustoimiston kanssa asioita. Toimeliaisuus tekee pään sisään kiireen surrakseni ja suru antaa käyttövoimaa toimia.

Suren sitä, että tulevaisuuden suunnitelmat jäivät toteutumatta. Suren sitä, että elettiin liikaa sitku -elämää. Suren sitä, että asuttiin kaukana toisistamme eikä käyty useimmin yhdessä kävelyllä, uimassa, marjassa, sienessä. Kaikessa surussa arvostan pitkiä keskustelujamme ja syvää ystävyyttämme. Hän tunsi minut paremmin kuin puolisoni. Tunsimme toistemme hyvät ja pahat puolet, jaoimme salaisuudet, ilot ja surut. Suru istuu olkapäälläni, kun katselen valokuvia viimeisimmistä yhdessä tehdyistä muutoistamme ja viininmaisteluilloistamme. Samalla arvelen surun jäävän asustelemaan meille vielä hetkeksi.  

Kiitos kaikista yhteisistä vuosistamme ystäväni.

Hyvää matkaa!

: Kati