Sinnikäs seuralainen

Tiedättehän sen fb:n tavan muistuttaa säännöllisesti menneistä päivityksistä? Tänään havahduin siihen, että vuosi sitten sain diagnoosin työuupumuksesta. Yhtenä aamuna mieli ja kroppa pisti hommalle stopin. Aikataulut ja keskeneräiset projektit ahdistivat niin, etteivät jalat suostuneet toimimaan, isot koulutustilaisuudet ja niissä luennointi eniten. Hotellihuoneessa rintaa puristi, sydän hakkasi, oksetti ja itketti. Miten työ, josta ennen nautti, yhtäkkiä tuntui painajaiselta.

Olen aina suhtautunut työhön intohimoisesti. Olin saanut työpaikan, josta olin haaveillut jo pidempään. Uudessa mielenkiintoisessa työssä en osannut rajata työpäivien pituutta, työ ja vapaa-aika läikkyivät – tuntui että olin koko ajan töissä. Työn määrä tuntui järkyttävän suurelta, ei ollut aikaa tehdä mitään kunnolla. Mitä enemmän pinnistelin, tekemättömien töiden lista vain kasvoi.

Olin jo päästänyt itseni niin pitkälle, että olin tottunut uupumukseen. Olin koko ajan huolissani: ehdinkö, osaanko, selviydynkö? Oikein mikään ei tuonut enää iloa, kaikesta löytyi mutkun ja sitkun. Ajatukset olivat jäässä ja lähimuisti surkea, mikä sai tuntemaan etten yksinkertaisesti kykene siihen, mihin pitäisi. Ammatillinen itsetunto romahti ja empatia muita kohtaan katosi. Samoin suhde ennen niin mielekkääseen työhön vaihtui kyynisyyteen. Mieleeni hiipi pahimpina hetkinä työmatkoja ajaessani jopa itsetuhoisia ajatuksia, mutta hoin itselleni: ”yritä pysyä hengissä”.

Uupumus syntyy asteittain, mikä tekee sen tunnistamisen vaikeaksi. Uupuessaan ajattelu ja huomiokyky heikkenevät. Uupuneessa mielessäni pysähtymistä helpompaa oli jatkaa hammasta purren eteenpäin. Olen yrittäjäperheestä ja minut on kasvatettu siihen että jaksaa, senkin jälkeen jaksaa vielä vähän ja loppujen lopuksi pitää jaksaa aina vaan. Työyhteisö ja lähipiirini eivät huomanneet, että olin palamassa loppuun. Töissä yritin tsempata loppuun asti, työyhteisön olikin vaikeaa hyväksyä jäämiseni sairauslomalle.

Minulla on paljon kohtalotovereita. Suomessa joka neljäs työikäinen kokee työuupumusta. Huolestuttavaa on, että jollain tavalla uupumus on normalisoitunut työpaikoilla. Yleisyydestään huolimatta työuupumukseen ei osata suhtautua. Uupunut jää yksin, sairastunutta saatetaan syyllistää siitä, ettei hän kestä työelämän ”normaaleja” vaatimuksia. Koen edelleen selittämätöntä häpeää bönäristäni. Yritän ymmärtää miksi sairastuin. Burnout ei ole työtäpakoilevien sairaus, vaan useimmiten siihen sairastuvat vastuuntuntoisimmat ja työhönsä intohimoisimmin suhtautuvat työntekijät.

Mitä opin tästä kaikesta? Opin ainakin sen, että myös työssä jota rakastaa voi palaa loppuun. Ymmärrän, että uupuminen voi osua kenelle tahansa. Lääke uupumuksesta toipumiseen on aika, mitään pikalääkettä siihen ei ole. Vuosi on itselläni osoittautunut lyhyeksi ajaksi loppuun palamisesta parantumiseen. Mutta hyvä startti on kuitenkin otettu. Tänäänkin uskaltauduin luokan eteen ja jopa nautin opettamisesta. Saan ilon nykyisin pienistä arkisista asioista, luonnosta ja perheestä. Edelleenkin minun täytyy opetella, että olisin vain kotona tekemättä mitään, ettei tarvitse ansaita hyväksyntää.

Elämä on tälläkin hetkellä omien rajojen tunnistamista ja niistä kiinni pitämistä. Uupumus jätti jäljet, muisti takkuilee yhä ja keskittymiskyky on huonompi, mutta osaan kuunnella itseäni paremmin ja olla hiukan armollisempi. Silti aina uupumuksen uusiutuminen pelottaa. Tästä sitkeästä seuralaisesta ei ole helppoa päästä eroon. Kerran tavattuaan se kurkistelee aina kulman takana.

:Anna

tyo-ja-raha mieli terveys oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *