Teenkö tarpeeksi?
Olen miettinyt tätä paljon viime aikoina. Sitä, miten jokin niin tärkeä ja hyvä kuin ekologisempi arki voi alkaa tuntua raskaalta. Ehkä tunnistat tämän: luet uutisia ilmastosta, luonnon monimuotoisuudesta, kulutuksesta ja samaan aikaan katsot omaa arkeasi. Muovipakkaus käsissä kaupan kassalla, auto pihassa ja banaanit ostoskorissa ja jossain sisällä kuiskaa ääni: en tee tarpeeksi.
Minulle ekoarki alkoi innostuksesta. Halusin vähentää jätettä, syödä kasvispainotteisemmin, ostaa vähemmän turhaa. Se tuntui merkitykselliseltä. Mutta jossain kohtaa huomasin, että merkityksellisyys oli vaihtumassa mittariksi. Aloin tarkkailla itseäni. Olinko tarpeeksi hyvä? Olinko riittävän ekologinen?
Me elämme kulttuurissa, jossa melkein kaikki voi muuttua projektiksi. Liikunta, palautuminen, vanhemmuus ja kyllä, myös ekologisuus. On helppo ajautua ajattelemaan, että pitää tehdä täydellisesti: ei lentämistä, ei muovia, ei virheitä. Mutta täydellisyyden tavoittelu kuormittaa hermostoa. Ja kuormittunut ihminen ei jaksa pitkään, ei ekologisesti eikä muutenkaan. Jos ekoarki perustuu syyllisyyteen ja pelkoon, se alkaa kuluttaa sitä samaa voimavaraa, jota tarvitsisimme muutokseen.
Pienet teot, iso merkitys
Voimauttava ekoarki ei ala siitä, että muuttaa kaiken. Se alkaa yhdestä asiasta, joka tuntuu mahdolliselta. Ehkä se on kasvisruokapäivä viikossa, second hand -löytö uuden sijaan tai päätös käyttää samaa takkia vielä yhden talven. Kun huomaa pystyvänsä johonkin, syntyy kokemus toimijuudesta. En ole vain uutisvirran passiivinen vastaanottaja, minä voin vaikuttaa. Se tunne on yllättävän vahva.
Olen myös opetellut sanomaan itselleni: kaikkea ei tarvitse tehdä kerralla. Kaikki ei ole minun vastuullani. Jos olen valvonut huonosti, valitsen ehkä valmisruoan ilman syyllisyyttä. Jos arki on kuormittavaa, en lisää siihen uusia vaatimuksia “täydellisestä” lajittelusta tai nollahukkakeittiöstä. Kestävyys ei voi rakentua uupumuksen päälle. Ekologisuus, joka tukee hyvinvointia, on pitkäjänteistä. Se on enemmän suunta kuin lista sääntöjä.
Yksi asia on ollut minulle erityisen tärkeä: en tee tätä yksin. Kun puhun ystävien kanssa, huomaan että moni kamppailee samojen ajatusten kanssa. Syyllisyyden, riittämättömyyden, toivon ja halun välillä. Yhdessä jaettu ekoarki on kevyempää. Yhteys tuo toivoa ja ehkä juuri se on voimauttavan ekoarjen ydin. Se ei perustu pelkoon maailman loppumisesta, vaan rakkauteen maailmaa kohtaan. Haluun pitää huolta, myös itsestä.
Et ole huono ihminen, vaikka et elä täydellisesti ekologisesti. Et ole epäonnistunut, vaikka joskus valitset helpomman vaihtoehdon. Voimauttava ekoarki syntyy siitä, että kysyt: Mikä on minulle tänään mahdollista? Kun teet edes pienen teon arvojesi suuntaan, olet jo liikkeessä. Ja liike on paljon kestävämpää kuin täydellisyyden tavoittelu. Ehkä ekoarki ei olekaan projekti, jonka pitää onnistua. Ehkä se on tapa elää vähän tietoisemmin. Yhdessä.
Terveisin: Anna