Valoa aamuihin – vai kynttilöitä vielä hetki?

Katin kirjoitus kirkasvalolampusta jäi mieleeni, ehkä siksi, että olen viime viikkoina miettinyt myös omaa suhdetta valoon. Miten paljon se ohjaa rytmiämme ja miten helposti unohdan, että keho seuraa omaa sisäistä kelloaan silloinkin, kun minä haluaisin vielä hetken pysyä hämärässä. Aamuisin huomaan usein kaipaavani lempeää hitautta. Olisi ihanaa viettää ensimmäiset tunnit kynttilänvalossa, juoda kahvia rauhassa ja antaa päivän herätä hiljaa. Mutta samalla tiedän, että sisäinen kelloni toivoisi toisenlaista alkua, valoa, joka kertoo keholle, että nyt on aamu, on aika herätä.

Ihmisen sisäinen kello on aivoissa sijaitseva hermokeskus, joka säätelee vuorokausirytmiä, sitä, milloin olemme virkeitä ja milloin väsyneitä. Se reagoi erityisesti valoon ja pimeyteen. Valo on ollut ihmisen ensimmäinen kello. Jo kauan ennen sähkövaloja ja kalentereita ihminen eli valon ja pimeyden rytmissä, heräsi auringonnousuun ja rauhoittui, kun hämärä hiipi maisemaan. Nykyisin rytmiä ohjaavat aikataulut, näytöt ja keinovalo, mutta keho ei ole muuttunut, se toimii edelleen valon tahdissa.

Luonnonvalo on kehon paras kello

Jo lyhyt hetki kirkkaassa valossa, ulkona tai ikkunan ääressä, auttaa säätämään vuorokausirytmiä ja tekee olosta virkeämmän. Kun valo osuu silmiin aamulla, melatoniinin tuotanto vähenee ja elimistö saa viestin, että yö on ohi. Jos aamun valo jää saamatta, keho saattaa elää ikään kuin puolihorroksessa, jolloin väsymys ja alakulo helposti lisääntyvät. Siksi olen alkanut pohtia, olisiko sittenkin parempi herättää itsensä heti valolla. Availla verhoja, sytyttää lamput, ehkä jopa kokeilla kirkasvaloa, antaa kehon ymmärtää, että aamu on alkanut, vaikka mieli vielä viipyilisi kynttilänvalossa.

Valon lisäksi aamu- ja iltarutiineilla on merkitystä, ne kertovat keholle, milloin on aika olla hereillä ja milloin hiljentyä. Aamurutiinit ovat kehon tapa orientoitua uuteen päivään. Ne eivät ole pelkkiä toistuvia tekoja, vaan viestejä elimistölle. Aamun toistuvuus vahvistaa rytmiä ja luo ennakoitavuutta. Kun herää suunnilleen samaan aikaan, avaa verhot heti, juo vettä ja syö aamupalan, keho oppii tunnistamaan päivän alun. Aamuun rakennettu pieni liike, venyttely, kävely ulkona, muutama askel pihalla, toimii kuin painike, joka kytkee kehon käyntiin.

Iltarutiinit taas ovat päivän vastaliike. Ne kertovat keholle, että nyt on aika laskea kierroksia. Kun illalla toistaa samoja rauhoittavia tekoja, kuten himmentää valoja, jättää ruudut sivuun ja antaa hetken itselle, keho alkaa tunnistaa näitä merkkeinä yöstä. Valon vähentäminen illalla on yhtä tärkeää kuin sen lisääminen aamulla, pimeys käynnistää melatoniinin tuotannon ja valmistaa uneen. Myös rytmin säännöllisyys, suunnilleen sama nukkumaanmenoaika ja unirytmi viikonloppuisinkin tukee tätä luonnollista säätelyä.

Rutiinit eivät siis ole vain tapoja, vaan tahdistimia. Ne pitävät sisäisen kellon ajassa silloinkin, kun ympäröivä maailma elää eri tahtiin. Ne antavat keholle vakautta, jota mieli usein etsii. Aamu on mahdollisuus virittäytyä uuteen päivään, ilta taas kutsu irrottautua sen vaatimuksista. Luonnonvalo ja pimeys kuljettavat meitä vuodenajasta toiseen. Ehkä tärkeintä ei ole valita toista ja hylätä toista, vaan oppia elämään niiden rytmissä. Aamulla valo herättää minut eloon ja illalla kynttilänvalo muistuttaa pysähtymisestä.

Terveisin: Anna