Katsoin aikanikuluksi Misfits-nimisen brittiläisen sarjan uutta kautta, eräs hahmoista masisteli kun oli tavannut upean tytön, mutta ei ollut tajunnut pyytää hänen numeroaan ennen kuin tyttö katosi. Eräs toinen sarjan hahmoista lausui kuluneen sanonnan: ”If it’s meant to be it’s meant to be”, tarkoittaen tietenkin, että jos heidät on tarkoitettu yhteen, he tulevat vielä tapaamaan toisensa.

Mutta ainahan se ei mene kuin elokuvissa, tai kuten tässä tapauksessa, sarjoissa. Käsikirjoittajilla on valta tuoda henkulöitä yhteen, ja joskus ihmisillä on tapana unohtaa, että meidän elämämme eivät ole käsikirjoitettuja. Ainakaan todistetusti.

Olen nimittäin henkilökohtaisesti kuullut tuon lauseen liian monta kertaa, ja ensimmäisillä kerroilla, nuorena romantikkona uskoinkin sen, mutta nykyään olenkin vähän vähemmän nuori kyynikko.

Tiedän valittaneeni siitä etten koskaan tapaa miehiä joista todella kiinnostuisin, mutta se ei ole aivan totta. Pari tällaista tapausta on sattunut kohdalleni sinkkuuteni aikana. Nyt tulee se mutta:

Kiinnostun harvemmin suomalaisista miehistä (en sano mitään suomalaisia miehiä vastaan, näin se vaan tuppaa käymään), ja ne valtavan upeat ja loistavat herrat joissa on ollut sitä jotain, ovat tietenkin olleet turisteja. Heidän kanssaan olen saanut viettää sen pienen hetken jonka aikana totean että vau, juuri tuollaisen ihmisen kanssa haluaisin olla. Ja sitten he lähtevät toiselle puolelle maailmaa. Kohtaamisemme ovat olleet niin lyhyitä, että on turha alkaa lupautua minkäänlaiseen kaukosuhteeseen, ja on vaan jouduttu hyväksymään ettemme tapaa enää koskaan. Ja sitten joku sanoo, että jos meidät on tarkoitettu toisillemme, jonkun maagisen sattuman kautta tiemme tulevat kohtaamaan. Sori, mutta tuskin.

Olen sitä mieltä, että mitään ei pidä jättää kohtalon varaan. Tosiasia on se, että jos haluaisin päätyä jonkun turistimieheni luo, pitäisi minun ihan itse ostaa lentolippu, koluta hänen kaupunkinsa läpi ja toivoa, että kyseinen mieskin olisi jäänyt miettimään minua. Mutta sehän on hirveän iso riski, ei mitään takuuta siitä löytyykö miestä, saatika että johtaako se lopulta mihinkään.

Tässä ajatusten sauhussa katosi jo se punainen lanka, en tiedä, mihin tämän tekstin piti johtaa. Ehkä vain tuoda esiin se minkälainen katkera ”vanha piika” minusta on tulossa? Mutta rehellisesti sanottuna, olen viime aikoina haikaillut keväällä tapaamani latinon perään ja haaveillut matkasta miestä etsimään. Luultavasti tuo kyseinen mies on jäänyt kaivertamaan juuri siksi, koska välillämme ei tapahtunut mitään fyysistä.

Jos elämälläni on käsikirjoittaja, olisin kiitollinen jos hän kertoisi minulle että kaikki tulee menemään hyvin!

Nimim. Mieslakkoa takana kohta kuukausi ja olen tulossa hulluksi