Prinsessasatuni

Kiitos Disney elokuvien, mulla on aina liian ruusuinen kuva parisuhteesta. Mun kuva parisuhteesta on ollu, että mies liehittelee naista, kohtelee kuin prinsessaa. Ja kun rakastutaan, niin siinä vaiheessa kaikki asiat ratkeaa kuin taikasauvan heilautuksella.

Ja voi mikä tiputus takaisin maankamaralle onkaan ollut huomata, että asiat ei mene niinkuin elokuvissa. Omien henkilökohtaisten taustojen takia mua vaivaa valtava epävarmuus siitä, että kelpaanko kenellekään tällaisena. Ja kun olen ratkaisukeskeinen tyyppi, aloin lukea tekstejä ”kuinka olet täydellinen tyttöystävä” ym. Kauheampaa kuin tekstien lukeminen on se, kun yrittää muuttaa itsensä tekstien mukaiseksi ”supertyttöystäväks”. Siinä tohinassa hukkasin itteni kokonaan, sen kuka oon, mitä haluan, miten haluan ja mikä on mua. Jokaisessa asiassa mietin: mitähän tässä tilanteessa oikeaoppisesti pitäisi tehdä. Hain vastauksia elämänohjeartikkeleista, unohdin kuunnella itteäni ja yritin korjata erinäisiä tilanteita jonkun muun antamilla ohjeilla. Meni aika päin metsää, pahasti. En ole näitä ”Näin luot ihanneparisuhteen” juttuja vastaan, mutta nykyään tiedän lukea juttuja kriittisemmin. Sillä se mikä auttaa yhtä voi tehdä päinvastaista toiselle.

Kokemattomalla nuorella tytöllä oli myös muita odotuksia, raameja ja tavoitteita, jotka oikeastaan oli rakennettu ympäristön painostuksesta. Oon koko nuoruuden ollu sitä mieltä, että äidiksi tulen viimeistään 26 – vuotiaana, ennen raskautta olen onnellisesti kihloissa ja viittä vaille naimisissa ja 30 -vuotiaana on ikioma koti, mahdollisesti toinen lapsi tullut/tuloillaan ja elämä mallillaan.

Jep, enpä usko. Seurattuani kavereita ja tuttuja, jotka ovat äitejä en tunne mitään kateellisuutta ym. Ja koulussa kun luokkakaveri sanoo: Voitko pitää mun höpönassua(lasta, yleensä vauva) sen aikaa kun pakkaan/käyn vessassa/haen kahvia/lepuutan käsiä ym.? on tilanne aina yhtä kiusallinen. Siinä mä sitten olen, vauva sylissä ja kaikki kauhuskenaariot mielessä. Siinä tilanteessa huomaan olevani aivan kipsissä, pidän vauvaa kuin tikittävää pommia ja useinmiten myönnän vauvalle ettei mulla ole hajuakaan mitä tässä tilanteessa kuuluis tehdä ja toivon, että kaverini olis pian taas paikalla. En myöskään koe olevani millään tavalla valmis äidiksi, kantamaan vastuuta toisesta ja olemaan esimerkkinä.

Tällä hetkellä ei ole myöskään fiilis kihloista eikä varsinkaan naimisiin menosta. Ehkä sitten kun aika ja paikka tuntuu oikealta, silloin tuntuu että on valmis aivan kaikkeen. Mutta ikävintä siinä on se, että kun se tunne tulee on se läsnä myös silloin kun varmuutta edes huomisesta ei ole. Ehkä vaan mun tuuria, mutta silti niin inhottavaa. Tällaisissa tilanteissa voisin taas lukea jotain parisuhdeartikkelia ja saada tukea ja kannustusta tyylillä ” muutkin kamppailevat näiden asioiden kanssa”.

Tai miksi Disney elokuvat eivät valmistanetkaan tällaiseen?

-Karin.