Tunnista itsesi
Sunnuntait ovat hyviä itsetutkiskelupäiviä.
Itsensä tunteminen ja itseensä tutustuminen on ihanaa/pelottavaa/nöyryyttävää/nolottavaa/mahtavaa/avartavaa ja kaikkea muuta. Ja vihdoin on koittanut se aika, että tutustun siihen joka peilistä tuijottaa takaisin.
Tiedän sen miltä näytän(omilla silmilläni katottuna) ja nykyään pidän siitä ulkonäöstä joka peilistä katsoo mutta entä sisältö? Ulkokuori pettää, muuttuu ym. joten ainoa millä on merkitystä on sisältö. Ja jestas miten se sisältö voikaan olla hukassa. Hakemassa paikkaansa, mylleryksessä, epävarma, eksyksissä ja riippuvainen siitä mitä seuraavaksi tapahtuu.
Mun elämä oli ennen täysin valmis kartta, tiesin mitä tapahtuu milloinkin ja tyyliin miten siihen itse reagoin ja sitten se tapahtui: elämällä oli eri suunnitelmat. Vähän niinkuin seuraisi oman juuri rakentamansa talon rapistumista/luhitumista. Et voi tehdä muutakuin seurata sivusta ja katsoa kun se luhistuu, vältellä irtoavia tippuvia kivenmurikoita(taloni oli kivestä) ja toivoa että jotain jää pystyyn, että olisi jotain johon palata kun kaikki muu on mennyt. Ja samalla on alettava suunnittelemaan uutta karttaa/taloa.
Ja nyt mä oon siinä vaiheessa, että talosta ei oo enää mitään pystyssä, kartta on pyyhkiytynyt eikä tietä suunnitelmiin ole. Ja se on hirveetä ja uuvuttavaa. Kun paluuta entiseen ei enää ole, on aika pitää juttutuokio itsensä kanssa ja ainakin omalla kohdalla se on vaikeaa, raskasta, nenäliinoja vaativaa ja samalla toivoa herättävää. Olen sellainen ihminen joka tarvitsee keskustelua ja sekös on raskasta kaikkien läheisten mielestä. Koska mun kanssa keskusteleminen ei pääty 45 minuutin jälkeen, se jatkuu ihan niin kauan kun mun annetaan puhua. Puhumalla ääneen puran paineita, selvittelen omia tunteita ja ajatuksia, haen ratkaisua ja peilaan mun ajatuksia kuuntelijan reaktioihin. Ja sittenhän on hel***** irti jos vastapuoli(kuuntelija) ei vastaa/reagoi millään tavalla!
Katoin aamulla Yle Areenasta ohjelmaa jossa oli mun kaltainen ihminen siinä mielessä et jos asiat ei mene niinkuin mä oon tottunu/haluun, niin nehän ei mee sit millään tavalla. Nyt tiedoksi: olen 4-lapsisesta perheestä ja vanhin lapsi. Mun vanhemmat eivät myöskään olleet liian löysiä kurin kanssa mun suhteen, joten en ole mikää pilalle hemmoteltu ”pikkuprinsessa”. Mutta silti mulla on aina ollut sellainen järkkymätön kuvitelma että kaikki menee mun tahdon mukaan tai ei ollenkaan.
Ja tässä kohtaa tulee se suurin ongelmista. Parisuhde ja mun asenne. Asiat jotka ei meinaa edes mahtua samaan lauseeseen, kuvainnollisesti. Ja kaiken tän lisäks oon jääräpäinen, todella jääräpäinen. Ja mulle ainakin näiden asioiden kohtaaminen ja itselleen myöntäminen on ollu todella hankalaa. Aina sanotaan, ettei omasta lapsestaan nää sitä pahaa että aina haluaa uskoa vaan oman lapsen hyvyyteen. Mulle se lapsi olen minä itse. Omia puutteitaan/virheitään ei nää ennenkuin suostuu tutustumaan itseensä.
Ja sitten kun elämä päättää heittää kärrynpyörän ja niistä puutteista/virheistä pitäis tehdä vahvuuksia? Sittenhän säädetään ja urakalla. Mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa, stay tuned!
Terkuin, Karin.