Joinakin päivinä en edes ajattele enää koko asiaa. Siis seksiä. Ainakaan tietoisesti. Aiemmin seksinpuute oli paljon raskaampaa. Asia riivasi mieltä jatkuvasti. Etsin vikoja itsestäni ja poikaystävästäni. Tunsin olevani vääränlainen ja että kaikki on pilalla. Sittemmin olen kai turtunut ja sopeutunut asioiden vallitsevaan tilaan. Se on helpottanut elämää, etten enää murehdi seksittömyyttä jatkuvasti tai yritä vimmaisesti keksiä siihen ratkaisuja. Seksielämästä on tullut kaunis muisto. Omat halutkin ovat tulleet unisiksi.

Mutta hetkittäin kyllä vituttaa kuin pientä eläintä. Miksi näin on käynyt juuri minulle? Miksi annan näin tapahtua? Miksi poikaystävä tekee tämän minulle? Tekee mieli repiä ja paiskoa tavaroita. Mutta en jaksa enää riidellä asiasta poikaystävän kanssa. Sama soppa on syöty jo niin moneen kertaan, ettei se lämmitä enää ketään. Rakentavat ja hyväntahtoiset keskustelunaloitukset eivät ole johtaneet mihinkään. Tuntuu, että yhtä hyvin voisin lentää käsivarsia heiluttelemalla kuuhun, kuin saada puhumalla asiaan muutosta. Turhautuminen on käsinkosketeltavaa. En halua olla aamusta iltaan turhautunut. On helpompaa työntää koko asia pois mielestä.

Olin teininä superujo, hieman pullea ja äärettömän epävarma. En mikään murrosikäisten poikien unelmadeitti. Kuten joillakin teineillä joskus on tapana, uskoin olevani perustavanlaatuisesti erilainen kuin kaikki muut. Ajattelin, että sen takia en voisi ikinä seurustella tai löytää poikaystävää. Ja jollain kierolla tavalla hyväksyin asian. Oli yksinkertaisempaa antaa periksi, kuin todistaa itsensä olleen väärässä. Yllätys oli sitten sitäkin suurempi, kun vähän myöhemmin huomasin jonkun kiinnostuneen itsestäni. Nyt pelottaa, että olen seksin kanssa ajautumassa samanlaiseen ajatuskuoppaan, kuin seurustelun kanssa teini-iässä. Että seksi on jotain, mikä on vain muita ihmisiä varten. Että se ei vain kuulu minun elämääni, koska olen muka jotenkin oleellisesti erilainen kuin muut.

Lähikuukausina olen huomannut toreilla ja turuilla erityisen monia kiinnostavan näköisiä miehiä. Olen kyllä aiemminkin ollut melko perso ihastuksille, mutta viime aikoina olen entistä enemmän alkanut riisua satunnaisia tuttavuuksia mielessäni. Minkähänlainen suutelija catering-firman kahvipoika on? Entä miten kuuma sängyssä se pukumies, jonka kanssa odottelen junaa aamuisin? Kuvitelmissani hyvinkin kuuma! Kesä ja seksihelteet eivät ainakaan yhtään vähennä tätä taipumusta.

Joskus olen puolitosissani miettinyt, pitäisikö käydä vieraissa. En kuitenkaan voi kuvitella, että pettäisin. Tai no, voin kyllä kuvitella. Mutten usko, että kestäisin siitä seuraavaa morkkista. Kerran syrjähyppy oli melko lähellä, kun satuin jäämään yhden pitkäaikaisen ihastuksen luo yökylään joidenkin kekkereiden jäljiltä, ja ihastus osoittautui molemminpuoliseksi. Mutta silloinkin pidin pään kylmänä, vaikka olin vuosituhannen tuiskeessa, jolloin arvostelukyky on usein heikonlainen. Joka tapauksessa tilanteesta jäi hirvittävän syyllinen olo, vaikka mitään ei edes tapahtunut. Tapahtuma oli itselle vahva osoitus siitä, etten pysty tai halua pettää. Ja että rakastan poikaystävää kaikesta huolimatta.

Mutta unelmointi ei satuta ketään. Vaikka tiedän kyllä niitäkin, joiden mielestä sellainen ”henkinen pettäminen” on paljon pahempaa kuin mikään fyysinen elinten yhteen läimiminen. Itse sallin itselleni tabummatkin ajatukset, kun ne eivät johda mihinkään toimintaan. Fantasiointi auttaa myös sietämään vallitsevaa tilannetta. En voi vähätellä sitäkään lohtua, jota saan, kun huomaan muiden miesten osoittavan minuun kiinnostusta. Seksielämän olemattomuus ei ainakaan täysin ole omasta ällöydestäni kiinni!